Yöperhonen: Katja Kettu

Yöperhonen: Katja Kettu. WSOY 2015.

"Universaali tarina sisusta, selviytymisestä ja oman kulttuurin merkityksestä.

Lappi, 1930-luku. Raskaana oleva valkokenraalin tytär Irga hiihtää takaa-ajajiaan pakoon Neuvostoliittoon. Rajan takana odottaa akiteeraaja Suenhammas ja uusi elämä.

Venäjä, 2015. Ruumishuoneella makaa kansatieteilijä Henrik, jonka suomalainen tytär Verna on saapunut etsimään isäänsä, liian myöhään. Verna joutuu selvittämään menneisyyttään ympäristössä jossa ihmiset on peloteltu hiljaisiksi ja jokaisella on syynsä valehdella. Suomensukuinen marilaisyhteisö jumaltaruineen ja uhrilehtoineen kamppailee kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseksi. Romaanissa henkilöiden kohtalot risteävät ja aikakaudet leikkaavat toisensa herkullisella tavalla; muodostuu suuri kertomus ystävyydestä, sisusta, oman heimon puolustamisesta."

Oma arvio:

Hyppäsin hetkeksi pois mukavuusalueeltani - kiitos siskoni, joka antoi tämän kirjan minulle joululahjaksi. Ajattelin, etten enää osaa lukea aikuisten "normaaleja" romaaneja, kun olen blogini myötä niin keskittynyt nuortenkirjallisuuteen ja eri toten spekulatiiviseen fiktioon.

Olen onnellinen, että luin mukavuusaluehyppäyksessäni juuri tämän kirjan. Yöperhonen imaisi minut tarinaansa mukaan, sai minut myötäelämään Irga Malisen rankkoja elämänvaiheita läpi, ihmettelemään ja hämmästelemään Vernan kanssa Mari-El Lavran kylän elämää ja hänen kuolleen Henrik-isänsä lopullista kohtaloa sekä rakastumaan suureen, mutta sydämellisen säyseään Kostjaan. Tarinaa siivittävät myös pienet fantasiaelementit, etenkin tarinan lopussa.

Tarinan lomassa saan tutustua suomen sukukielikansoihin ja heidän luonnonuskoonsa perustuviin tapoihin, myytteihin ja rituaaleihin. Katja Kettu on tehnyt valtavan taustatyön kirjaansa varten, hatunnosto hänelle! Tuntuu tosin välillä, että tarinaan on ujutettu tiedonrippeitä niin paljon, että tulee ihan infoähky. En voi kuitenkaan entisenä suomen kielen opiskelijana olla hymistelemättä, kun saan uppoutua suomalais-ugrilaisten kielisukukansojemme elämään.

Venäläisen vankileirin raadollisuus on ahdistavaa luettavaa, mutta Irgan vahvuus ja selviytymistahto eivät päästä lukijaa alimpiin masennuksen syövereihin. Aleksein ja Irgan romanssi jää minusta haaleaksi ja hiukan hämmentäväksi, kun taas Vernan ja Kostjan tarina jättää jäljen sydämeeni. Se on jotain alkuvoimaista, mutkattoman suoraa ja jäyhää rakkautta.

Kostja ottaa kiinni jalkateristäni, nuuhkii niitä. Hyvät jalat, kauniit jalat. Hiestynyt koivu leikkii auringonlaskun valolla kun kaadun tihenevään varjoon, puoliksi kaatuneen koivun runkoa vasten.

Elnan ja Irgan omintakeinen ystävyys on kuitenkin minusta koko kirjan ydin.

-Valossa on hyvä nukkua, tuumasi Elna venäjän ja marin sekoituksella. -Minun örtini lentää silloin vapaammin.

Pikkuhiljaa olin alkanut ymmärtää Elnan kummallista kieltä. Siitä oli tullut myös eräänlainen salakieli meille, sillä vaikka itse olinkin mykkä, saatoimme sitä kautta sopia vedenhausta, varoittaa ryöstöyrityksistä ja ihan vain lapsellisesti pitää hauskaa urkeimpien Kriminaalien kustannuksella.

Katja Ketun murteellinen kerronta oudoksuttaa minua aluksi, sekä muutamat karkeat ilmaisut hätkähdyttävät (vaikken ruukaa karkeutta puheessa kavahtaa), mutta pian huomaan nauttivani siitä, että voin tarinan edetessä jäädä makustelemaan murresanoja ja Ketun erikoista, kaunista kirjoitustyyliä. 

Pahkaukko kytjöttää kiikkutuolissa ja murisee:

-Salvaa pitäisi saada.

- Aina tuo räähkä. Vanhaa naista passuuttaa, minulla nivelet moukuu, sappi kiertäää veren tilalla, selkä kuni kysymysmerkki.

Suosittelen! Arvosanani tälle kirjalle 4,5.

Sain tämän kirjan joululahjaksi, kiitos isosisko!

Muissa blogeissa: Lukutoukan kulttuuriblogi , Tuijata.Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka