Korpinkehät-trilogia: Siri Pettersen

Odininlapsi: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2015.

  Norjankielinen alkuteos (2013): Odinsbarn

"Hirkalta puuttuu jotain, mikä kaikilla muilla on.
Jotain, mikä todistaisi, että hän kuuluu tähän maailmaan.
Jotain niin tärkeää, että ilman sitä hän on tauti.
Myytti.
Ihminen.

Kun Hirka on viidentoista, hän kuulee olevansa ihminen, odininlapsi – hännätön olento toisesta maailmasta. Mädän kantaja. Halveksittu. Pelätty. Ja nyt myös saalistettu: joku tahtoo tappaa hänet, jotta hänen salaisuutensa säilyisi ikuisesti. Mutta porteista on päässyt sisään myös vaarallisempia olentoja kuin hän…

Odininlapsi on jäiseen, karuun pohjoiseen sijoittuva tarina täynnä seikkailua, tunnetta ja syvyyttä. Sen ainutlaatuisessa maailmassa murtuvat fantasian klassiset elementit: ennustuksia ei ole, sota ei ole vain taisteluita eivätkä naiset ole avuttomia sivustakatsojia.
Kirja on kertomus kansojen kohtaamisesta sekä kamppailusta järjestyksen ja kaaoksen, uusien ja vanhojen jumalten välillä. Se on kertomus sokeasta uskosta, vallanhimosta ja ulkopuolisuudesta. Mustavalkoista ei ole, vaan sävyt sekoittuvat todentuntuisesti."

Oma arvio:
Minua hiukan pelotti alkaa lukea tätä 600-sivuista fantasiajärkälettä, varsinkin kun luin ennakkoon kirjan saamasta huimasta suosiosta Norjassa ja muualla maailmassa.  Mitä jos en pitäisikään tästä ollenkaan? Mitä jos tämä menisi minulta yli hilseen?

Pelkoni oli turha. Kun pääsin sisälle kirjan henkilöihin ja ympäristöön, joka ei ollut niin vaikea ymmärtää kuin esimerkiksi Tolkienin TSH:ssa, rakastuin totaalisesti. Rakastuin ihanaan, rohkeaan mutta aidosti tuntevaan ja välittävään Hirkaan, rakastuin Pohjolassa sijaitsevaan karuun Yminmaahan ja sen asukkaisiin, joilla oli yliluonnollisia kykyjä - he osasivat syleillä. Rakastuin Mahdin voimaan ja ennen kaikkea, rakastuin Rimeen, joka osasi kyseenalaistaa asioita ja käydä vaaroja päin, mutta myös rakastaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tarinassa ei ollut yliromanttista, höttöistä rakkaustarinaa, vaan aitoja tunteita ja välittämistä kahden yhdessä kasvaneen nuoren välillä. Rimen ja Hirkan yhteys vahvistuu Mahdin kautta - Hirka ei osaa syleillä, hän on siis maasokea, mutta hän kykenee tuntemaan nuoren Rimen voimakkaan mahdin ja alkaa janota tätä kaikkeuden tunnetta. Alussa minun oli vaikea ymmärtää, mitä syleily oli, mutta käsittäisin sen olevan voimakasta yhteyttä maan kanssa.

Minua on häirinnyt monessa kirjassa se, miten päähenkilöt ovat suhtautuneet epäuskottavan tyynesti raakuuksiin, joko itse tekemiinsä tai jonkun muun aiheuttamiin. Ikään kuin se olisi helppo nakki survaista miekalla jotain reiteen ja nähdä veren pulppuavan. Hirka onkin siinä mielessä aidon samaistuttava ja sympaattinen päähenkilö, sillä hän ei osaa sopeutua alkuunkaan veritekoihin. Hän tuntee inhimilliseen tapaan inhoa, suuttumusta ja kuvotusta. 

Tarinaa on mukava seurata, sillä fantasiaelementtejä on juuri sopivasti. Pettersen yhdistää tarinaan Pohjolan myyttejä ja perinteitä, kuten kivikehiä ja korppeja ja sairauden parantamista kuvitteellisten villiyrttien avulla. 

Kirjan kansikuva on ihastuttavan etova verisine häntineen, mutta toisaalta juuri se herätti kiinnostukseni. Erikoinen kansikuva on itsensä Siri Pettersenin käsialaa. Kiitos Siri, olet Norjan lahja maailmalle! Odotan innolla seuraavaa osaa Mätä, joka julkaistaneen ensi vuonna.

Arvosanani tälle kirjalle 5-. 

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Odininlapsi muissa blogeissa:

Madonluvut
Morren maailma
Oksan hyllyltä
Ullan luetut kirjat


Mätä: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2016.

 Norjankielinen alkuteos (2014): Råta



"Kuvittele joutuvasi pakenemaan aivan oudossa maailmassa.
Ilman identiteettiä. Ilman perhettä. Ilman rahaa.
Seuranasi vain synkkä, vahvistuva tieto siitä, kuka olet.
Hirka on joutunut kuolevaan maailmaan, kamppailuun saalistajiensa ja kuolleena syntyneiden kanssa. Maailmaan, jossa hän antaisi mitä vain nähdäkseen jälleen ystävänsä Rimen. Mutta eloonjäämisestä taisteleminen ei ole mitään sen rinnalla, mitä tapahtuu, kun Hirka ymmärtää kuka hän todellisuudessa on.

Tuhannen vuoden ajan mädän lähde on tahtonut päästä vapauteen. Sen vapauden vain Hirka pystyy tarjoamaan."




Oma arvio:

Apua! En tiedä mistä alkaisin, sillä mieleni on niin kuohuksissa. En olisi uskonut, että pitäisin tästä Korpinkehät-trilogian toisesta osasta jopa vielä enemmän kuin ensimmäisestä osasta Odininlapsi. Osittain tämä voi johtua siitä, että minulle selveni nyt moni asia, jotka vielä olivat epäselviä aiemmin, kuten mitä Korpinkehät ovat, millaisia ovat Sokeat,  mikä on Näkijän rooli, mikä on Mätä... Mätää voisi luonnehtia Hirkan tarinan syventäväksi osaksi. Se on toki myös paljon muuta. 

Tässä kirjassa seikkaillaan enimmäkseen urbaanissa ihmisten maailmassa, mutta Yminmaa pääsee vilahtamaan mukana Rimen tarinaa seuratessa. Hirka on päätynyt pois Yminmaasta Korpinkehien kautta, mutta tuntee edelleen olevansa vääränlainen, vaikka onkin hännätön kuten muutkin ihmiset. Kaikki on vain kovin outoa häntä ympäröivässä maailmassa, ja tämä uusi maailma tuntuu niin kuolleelta, vaikka omenatkin tuntuvat säilyvän ikuisesti. Hirka ei tunne itseään hyödylliseksi, koska hän ei löydä kuolevasta maasta samoja kasveja, joita käytti Yminmaassa parantamiseen.

---Yminmaassa oli asioita, jotka olisivat voineet pelastaa henkiä täällä. Ja täällä oli asioita, jotka olisivat voineet pelastaa henkiä Yminmaassa. Kaksi maailmaa. Ongelmien meri. Eikä jälkeäkään Mahdista.---



Hirka menettää rakkaan korppinsa Kuron, mutta saa tilalle jotain ihan muuta – totuuden Näkijästä. Naiell, Näkijä, on lymynnyt ihmisten maailmassa ja etsii kuumeisesti veljeään Graalia, joka on sairastuttanut suuren joukon ihmisiä verellään. Näitä kuolemattomia ihmispoloja kutsutaan Unohdetuiksi. He elävät ikuisesti, mutta kärsivät ikuisesta janosta, sillä Graal on jättänyt heidät oman onnensa nojaan.

Stefan on menettänyt äitinsä Graalille, ja metsästää nyt raivoissaan Unohdettuja. Hän kerää näiden kulmahampaita, sillä niistä saa hyvät rahat. Hirkan ja Stefanin tiet kohtaavat epämiellyttävissä merkeissä, mutta he saavat toisiltaan yllättävää tukea. Pian nämä kolme, Hirka, Stefan ja Naiell kulkevat yhdessä yhteisenä päämääränään löytää Graal ja estää tätä valtaamasta koko maailman itselleen. Totuus vaan onkin ihan muuta, mitä Hirka on osannut odottaa. Se tuo Hirkalle yhtä aikaa hämmennyksen että tunteen, että hän viimeinkin kuuluu johonkin.
”Tiedätkö, luulin tulevani kotiin. Luulin, että kaikki näkisivät, että olen samanlainen kuin tekin heti kun tulisin tänne. Odininlapsi. Te ottaisitte minut avosylin vastaan. Niin minä luulin.”


Hirka on aivan mahtava päähenkilö. Hän on rohkea, lahjomaton, hän on luottavainen ja hiukan uhkarohkeakin. Hän ei kumartele ketään. Hän on ihanan vilpitön ihmisten karussa maailmassa. Hän luottaa Naielliin, vaikka aavistelee sisimmässään, ettei ehkä pitäisi. Hän antaa Stefanille anteeksi sen, että tämä on hiukan pelkuri ja julma metsästäjä. Hirka ymmärtää Stefanin pahan olon ja tarjoaa tälle hiljaista tukeaan. Hirkan rakkaus Rimeä kohtaan on suurta ja unohtumatonta. Heidän kohtaamisensa rock-konsertissa on ehkä mahtipontisin ja tunteikkain kohtaaminen, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Niisk.

Hän oli seissyt täällä ennenkin. Hirka myös. Tuuli oli repinyt Hirkan punaista tukkaa. Sekoittanut sitä Rimen valkoisiin hiuksiin. Hän oli rakastanut Hirkaa. Ja vihannut. 
Ja hänen piti vaarantaa kaikki, mitä hänellä oli. Kaikki, mitä hän oli.
Hirkan vuoksi.

Mitä Rimeen tulee, hän myös on minun suosikkini. Ihana, valkohiuksinen sankari, joka kärsii hiljaisesti siitä, että Hirka joutui lähtemään Yminmaasta. Kun hän saa kuulla, miten asiat oikeasti menivät, eli ettei Hirka lähtenytkään vapaasta tahdostaan eikä hän olekaan mädän kantaja, tämä nuori mies on valmis tekemään pahimman mahdollisen, jotta hän pääsee Hirkan perään. Hän joutuu taistelemaan kouluttajaansa ja ystäväänsä Mustaliekkiä vastaan. Hän löytää Hirkan, vaikka tämä ei olisi halunnut tulla pelastetuksi. Hän joutuu lisäksi tekemään ihmisten maailmassa sellaisen teon, jota Hirkan on vaikea antaa ehkä ikinä anteeksi.

Pidän paljon kirjan miljöistä: tarinassa seikkaillaan milloin New Yorkissa, myös Italiassa ja Norjassa. Olen enemmän urbaanin fantasian ystävä, joten siksi tämä osa miellytti minua erityisesti. Todella hauska on myös seurata Hirkan ihmettelyjä modernin maailman asioista ja esineistä. Tarinan myötä Hirkan tietty naiivius karisee pois ja hän selvästi aikuistuu ja kypsyy kirjan loppua kohti.

---Täällä ei poltettu ihmisiä. Heidät vain haudattiin ja jätettiin mätänemään. Se ei ollut oikein. Vain murhaajat tekivät sellaista. Täällä se ei vaivannut ketään. 
Hirka oli kysynyt, eikö täällä koskaan syötetty kuolleita korpeille, mutta sekin oli yksi monista asioista, joita hän ei enää kysyisi.



 
Kirjan kolmas osa Mahti, joka ilmestyy ensi syksynä, esittelee arvatenkin enemmän Sokeita ja niiden maailmaa. Uskoisin, että Yminmaa ja Mannfalla tulee olemaan myös enemmän tapahtumien keskipisteenä. Toivoisin kuitenkin, että pääsisin myös lukemaan, miten Stefan jatkaa elämäänsä. Erityisen paljon minua kuitenkin kiinnostaa Hirkan ja Rimen tarina: pystyykö Hirka antamaan anteeksi Rimelle? Tuleeko heistä toistensa vihollisia? Tuleeko Mannfallaan uusi sota, vai säilyykö rauha Yminmaassa? En malttaisi odottaa… 



Arvosanani tälle 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 

Mätä muissa blogeissa:

Notko, se lukeva peikko
Mustemaailmani

Mahti: Siri Pettersen. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2016.

Norjankielinen alkuteos (2015): Evna

 
"Pelätyn kansan kuva.
Heidän vihansa ja kostonjanonsa symboli.
Maanpakoon karkotetun johtajan tytär, jonka kohtalona on osoittaa lopun alku.

Hirka valmistautuu ottamaan paikkansa isänsä synnyinmaassa – sokeiden kylmässä maailmassa, jossa heikkoutta halveksitaan. Hän on hyväksynyt osansa vastentahtoisesti, jotta voisi pitää Yminmaan turvassa ja Rimen elossa. Mutta kuolleena syntyneet janoavat Mahtia suunnattomasti, ja Hirka alkaa käsittää, että sota on väistämätön. Onko millään, mihin hän on uskonut ja minkä puolesta taistellut, lopultakaan mitään merkitystä?

Mahti on kriitikoiden ylistämän, suursuosioon nousseen Korpinkehät-trilogian päätösosa, jossa valta, viha ja ylpeys kohtaavat. Norjassa sarjan kirjat ovat saaneet useita palkintoja, ja niistä on tekeillä elokuva."

Oma arvio:

Pitkään surin, pelkäsin ja jännitin tähän viimeiseen Korpinkehät-trilogian kirjaan tarttumista. Pidin niin kovasti toisesta osasta Mätä, etten halunnut pettyä. Toisaalta olin surullinen jo etukäteen, että tämä trilogia tulisi päätökseen. Olen kiintynyt Pettersenin luomaan fantasiamaailmaan, Yminmaahan, sekä sen erikoisiin henkilöihin: rohkeaan, mutta herkkään Hirkaan, komeaan soturiin Rimeen ja maitosilmäisiin Sokeisiin ja muihin.

Skerri veti hupun tiukemmin Hirkan kasvojen ympärille. "Älä anna toisten nähdä sitä. Ei sinusta ole ennenkään paljoa näkynyt", hän sanoi. Sitten hän lähti.

Hirka nieli kiukkunsa ja seurasi perässä

Mahti vie lukijansa jälleen uuteen ympäristöön, kun Hirka on siirtynyt edellisessä osassa kivikehien kautta Sokeiden eli Umpirien maahan Dreysiliin. Vaikka Hirka pääsee omiensa joukkoon, hän on jälleen vieras ja vieroksuttu: hän ei ole kunnolla Umpiri, ihmisten maassa hän ei ollut kuin muut ihmiset ja Yminmaassa hänellä ei ollut häntää. Hirka tapaa viimeinkin sukulaisiaan, mutta Umpirit ovat niin kovin erilaisia tavoiltaan ja tunteiltaan. Skerri on pahimmasta päästä; hän tuntuu vihaavan Hirkaa. Erääseen Umpiriin Hirka kiintyy muita enemmän: Keskolailiin, jota Hirkan pitäisi hyljeksiä, onhan hän langenneita.

Hän oli vetänyt hupun syvälle päähänsä, jotta kukaan ei tunnistaisi häntä. Häntä tuijotettiin kuitenkin. Sillä Umpirit eivät ontuneet. Umpirit eivät osoittaneet heikkoutta. Mädäntyköön joka ainoa. Nähköön Vainajalassa unia, joissa he ovat vanhoja, loukkaantuneita ja avuttomia.

Samaan aikaan kun Hirkaa yritetään kouluttaa Umpirien tavoille ja kielelle, Rime hiippailee Mannfallassa, Sokeainkorvessa ja Korppihovin tienoilla tarkkailemassa tilannetta. Välillä hänen  mieltään lämmittää muisto Hirkasta ja suudelmasta, mutta myös tuska siitä, ettei tämä ehkä anna hänelle anteeksi Naiellin surmaamista. Lisäksi Rime joutuu nyt pitämään nokkaa kaulassaan ja pitämään yhteyttä Hirkan isään, Graaliin.

Ehkä hän olikin hullu. Hän oli käynyt toisessa maailmassa. Maailmassa, jota hän ei kyennyt ymmärtämään. Hän oli katkaissut oman häntänsä. Tappanut oman mestarinsa.hän oli sekaantunut sokeainkeinoihin. Hän piilotteli kaulassaan nokkaa, joka teki hänestä kuolleena syntyneen sotapäällikön orjan. Ja hän oli ainoa, joka tiesi kahden maailman välisen sodan olevan tulossa.

Niinhän siinä kävi, että kirjan tapahtumat imaisivat minut mukanaan ja olin taas hyvin hurmioitunut tästä fantasiaseikkailusta. Hirka kasvoi ja kehittyi tässä jaksossa kovapintaiseksi soturiksi, kun taas Rime alkoi löytää pehmeämmän puolensa. Rimen ja Hirkan kohtaaminen Korppihovissa on yksi kiihkeimmistä ja suloisimmasta, mitä olen pitkään aikaan saanut lukea. Kolailin ja Hirkan erilainen ystävyys lämmittää sydäntäni.


Kirjassa taivalletaan kohti suurta lopputaistelua, jossa Umpireilla, Hirkalla ja Yminmaan Sokeilla on hiukan eri tavoitteet. Suurin kysymys lienee, saadaanko Mahti taas kaikkien ulottuville, sillä se on aikoinaan viety Umpirien maasta. Hirka saa tuta, miten kovan hinnan hän joutuu maksamaan tavoitteeseensa pääsystä, mutta lopputulos kannattaa. Perimmäisin kysymys on ollut koko kirjasarjan ajan, pääseekö Hirka maasokeudestaan ja oppiiko hän tuntemaan Mahdin? Sanotaanko näin, että kaikki ovat kuta kuinkin tyytyväisiä siihen, mitä Hirka valinnoillaan saavuttaa. Kyyneleitä ei lopussa tarvitse vuodattaa, mitä nyt onnen ja ilon kyyneleitä. Ihana, kaunis päätös loistavalle trilogialle, joka tekee kunniaa pohjoismaiselle kirjallisuudelle. Ilokseni tästä on myös tekeillä elokuva.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitän kustantajaa.

Mahti muissa blogeissa:

Mustemaailmani
Annelin lukuvinkit



Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten herrasta -trilogia