maanantai 25. toukokuuta 2020

Päivitys Varjometsästäjät-sarjaan

Luin Cassandra Claren Varjometsästäjät-trilogian päätösosan Pimeyden kuningatar. Tästä klikkaamalla pääset blogiarviooni tästä ja aiemmista osista.


tiistai 12. toukokuuta 2020

Tosi raskas reissu: Jenni Hendriks ja Ted Caplan

Tosi raskas reissu: Jenni Hendriks ja Ted Caplan. Suomentanut Inka Parpola. WSOY 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): Unpregnant. Kansi: Laura Breiling (kuva), Erin Fitzsimmons (suunnittelu)

"Hysteerisen hauska roadtrip-tarina ystävyyden voimasta

Veronica Clarke ei ole koskaan halunnut saada hylättyä kokeesta tai testistä – ennen kuin pitelee kädessään muovista tikkua, jonka näyttöön on piirtynyt kaksi viivaa. Käy ilmi, että kondomit eivät estä raskautta, jos poikaystävä on tökkinyt niihin neulalla reikiä.

Raskaus täytyy saada keskeytettyä heti alkuunsa, mutta lähin laillinen aborttiklinikka on kolmen osavaltion päässä. Veronican mieleen tulee vain yksi ihminen, jonka ei usko tuomitsevan häntä: lukion syrjäytynein ja sarkastisin olento, Bailey Butler.

Tien päällä edessä on kavalkadi varastettuja autoja, panttilainaamo, hullu ex-poikaystävä, frettejä ja limusiinikuski nimeltä Bob. Ja edessä on myös tyttöjen välienselvittely, jossa Veronica saa tajuta, että vika ei aina ole muissa ihmisissä."(WSOY)

Lukunäyte: http://media.bonnierbooks.fi/sample-pages/9789510441237_lukun.pdf

Oma arvio:

Mitä saadaan, kun sekoitetaan elokuvat Thelma ja Louise, Juno sekä kirjat  Sydänhengitystä (Anu Holopainen) ja Hölmö hullu rakkaus (Kirsikka Saari) ripauksella johngreenimaista hölmöilyä? Saadaan juonenkäänteiltään vauhdikas ja höpsö kirja, jossa taustalla on kuitenkin vakava asia, 17-vuotiaan nuoren naisen raskaus ja päätös tehdä abortti.

Tosi raskas reissu onnistuu kaikella huumorillaan ja tempoilevalla vauhdikkuudellaan häivyttämään vakavan aborttiteeman kaiken kohelluksen ja huumorin taakse. Onko se sitten hyvä vai huono asia? Pitäisikö abortista kertovan kirjan olla sitten riipaisevan pohtiva, täynnä tuskaa, surua ja mielenmyllerrystä? Voiko aborttikirja olla hassu, hauska ja menevä? Voisiko abortti olla sivuasia kaiken muun seikkailun ja draaman keskellä, toimenpide, joka on kuitenkin yhtä lailla harkittu, järjellä ja tunteella perusteltu päätös? Varsinkin, kun päähenkilö ei ole tullut raskaaksi omaa huolimattomuuttaan, vaan sekoboltsin poikaystävänsä juonimisen tuloksena. Kortsuihin reikiä pistelevä poikaystävä tuntuu absurdilta, ja yhä hullummaksi meno käy, mitä pidemmälle tarina etenee.

*Sisältää juonipaljastuksia*

Kaikki alkaa koulun vessan kopista, jossa koulun priimus, raivostuttavan täydellinen Veronica jännittää raskaustestinsä tulosta, kunnes ote tikusta lipeää ja testi päätyy kopin ulkopuolella olevan tytön käsiin. Tyttö on koulun hyljeksityin tapaus, outolintu nimeltä Bailey, joka on myös ollut joskus Veronican ystävä, kunnes heidän statustensa erilaisuus veivät heidät eri piireihin. Veronica anelee Baileytä olemaan hiiskumatta testin tuloksesta, sillä hän ei halua menettää koulun priimuksen asemaa.

Veronicalla on myös täydellisten ystävien, Emilyn, Kayleen ja Jocelynin, lisäksi täydellinen poikaystävä, Kevin. Tyttö ei voi uskoa onneaan, kun on saanut moisen komistuksen itselleen. Mutta miten hän voi kertoa Kevinille, että hän on raskaana? Raskaudenkeskeytys on ainoa vaihtoehto ensi vuonna yliopisto-opinnot aloittavalle Veronicalle, mutta Columbiassa siihen tarvitaan huoltajan lupa.

Lähin paikka, missä abortin voi tehdä ilman huoltajaa, on yli yhdeksänsadan mailin päässä Albequerquessa. Miten ihmeessä Veronica pääsisi sinne kenenkään tietämättä? Täydellisille ystävilleen hän ei voi kertoa, saati perheelleen. Veronican on kerättävä rohkeutensa ja kerrottava Kevinille. Veronican yllätykseksi  Kevin kertoo arvanneensa tyttöystävänsä raskauden -  ja Veronican järkytykseksi  tunnustaa pistelleensä kondomeihin reikiä, jotta he saisivat vauvan, voisivat mennä naimisiin eikä Veronican tarvitsisi lähteä Brownin yliopistoon opiskelemaan. Kuten arvata saattaa, Veronica vastaa kosintaan kiitos ei ja jättää kauhistuneena kieroutuneen poikaystävänsä nuolemaan näppejään. Kevin ei saa siis missään nimessä tietää abortista!

Yhtäkkiä ainut, jonka Veronica kehtaa pyytää aborttimatkansa seuraksi, on oman auton omistava Bailey. Tämä voisi olla tarpeeksi kreisi lähteäkseen road tripille halki Amerikan, mutta miten Veronica saa lahjottua ex-ystävänsä matkaan? Vastaus on helppo: Bailey suostuu lähtemään, jos he käyvät tutustumassa UFO-kaupunki Roswelliin. Bailey hihkuu sarkastisesti, että he ovat nyt aborttiystäviä. Tarvitaan enää harhauttamistoimenpiteet, jotta kukaan ei ihmettele, missä Veronica viipyy aborttireissunsa ajan. Veronican on ollut aie lähteä ystäviensä kanssa perinteiselle pänttäysviikonlopulle Kayleen perheen mökille, mutta hän kertookin ystävilleen haluavansa viettää romanttisen viikonlopun Kevinin kanssa.. Näin  kotiväki luulee Veronican olevan mökillä, ja ystävät taas Kevinin seurassa. Matka voi alkaa.

Käännyin kohti panttilainaamon rouvaa, joka tähtäsi Keviniä 12 kaliiperin haulikolla. Naisen silmät olivat tyynet, ja hänen kätensä olivat tappavan vakaat.

"Mitä?Minä..."

"Saatoitko. Tämän tytön. Tahallasi raskaaksi? nainen toisti.

Kevin nielaisi. "En, rouva! Olin juovuksissa!"

Nainen kallisti vastaukseksi asetta. "Painu helvettiin täältä." (s. 70)

Baileyn ja Veronican matka on täynnä kommelluksia, jänniä tilanteita ja hervotonta räkätystä. Kovin erilaiset nuoret naiset hitsautuvat matkan aikana yhteen ja tasoittavat toistensa särmiä. Veronica oppii ottamaan rennosti ja luistamaan säännöistä, Bailey tarpeen tullen vähän rauhoittumaan - tai no, siinä on vielä harjoiteltavaa. Milloin ystävykset juoksevat pakoon vahtikoiria, milloin ovat strippiklubilla ja milloin pakenevat heitä seuraavaa Keviniä, joka tuntuu olevan vialla päästään. Lopulta he joutuvat vielä maanisten abortinvastustajien kynsiin. Matka etenee sykäyksittäin, mutta loppua kohti ongelmia tuntuu kasautuvan tielle enemmän. Ehtiikö Veronica ajoissa aborttiklinikalle? Entä mitä tapahtuu Veronican ja Baileyn ystävyydelle, kun he palaavat kouluun? Pystyykö Veronica viimeinkin irrottautumaan totutusta roolista?

Mutta minä en tuntenut mitään. En syyllisyyttä. En heräämisen hetkeä. En kyyneltentäyteistä katumusta. Olin tehnyt päätökseni jo kauan ennen tänne saapumistamme. Nuo kyltit olivat pelkkiä sanoja. (s. 206)

Kirjan henkilöt jäävät melko ohuiksi, etenkin päähenkilö Veronica, joka on varsinkin aluksi todella rasittavan  itsekäs, ennakkoluuloinen jäykistelijä. Baileystä taas on tehty mitään ajattelematon tuuliviiri, joka sortuu helposti häntä ihailevan stripparitanssijan pauloihin, koska ei ole koskaan vielä saanut suudella tyttöä. Hänenkin kipukohtansa alkavat kuitenkin löytyä kovan ja räiskyvän kuorensa alta. Veronican ystävät on kuvattu aivottomiksi kanoiksi, jotka himoitsevat avoimesti ystävänsä poikaystävää ja iskevät tähän välittömästi kiinni parin erottua. Myös Kevin on melkoinen karikatyyri läheisriippuvaisesta poikaystävästä, joka ei halua tyttöystävänsä menevät eri yliopistoon ja ryhtyy sen takia äärimmäisiin tekoihin. Onneksi hän tulee loppua kohti hiukan järkiinsä. Paras henkilöhahmo kirjassa on tyttöjen vuokraama limusiinikuski Bob, joka hyvää hyvyyttään kuskaa Veronicaa edestakaisin ja suostuu saattajaksi aborttiklinikalle.

*juonipaljastukset loppuvat*

Tosi raskas reissu on kirja menevään makuun. Kirjassa ei ole takuulla tylsiä hetkiä, eikä se sorru paasaamaan eikä valistamaan. Asiat vain tapahtuvat. Vahvoina teemoina on erilaisuuden sietäminen, ystävyys ja naisen itsemääräämisoikeus. Kirjan juoni on hyvin elokuvamainen, ja kirjan kirjoittajat ovatkin molemmat työskennelleet elokuva- ja TV-sarjakäsikirjoittajana. Kirjasta onkin tekeillä elokuva HBO:lle.

"Se on oikea valinta minulle." (s. 218)

Kaikesta sekoilusta huolimatta (tai juuri siksi) pidin kirjaa oikein viihdyttävänä ja mukavalukuisena.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjakko ruispellossa

Samantyylistä luettavaa:

Anu Holopainen: Sydänhengitystä


torstai 7. toukokuuta 2020

Armonvuosi: Kim Liggett

Armonvuosi: Kim Liggett. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2019): The Grace Year. Kansi: Kerri Resnick (suunnittelu), Hsiao Ron Cheng (kuvitus), Galyna Gryshchenko/Shutterstock.com (kukat)

"Tytöillä on taito vietellä miehet, villitä viattomat pojat ja syöstä vaimot mustasukkaisuuden syövereihin. Siksi heidät karkotetaan erämaahan naiseuden kynnyksellä, päästämään taikuutensa valloilleen ennen avioon asettumista. Kaikki eivät kuitenkaan palaa.

Tierney ei tunne oloaan voimakkaaksi tai maagiseksi. Ja nyt hänen on selviydyttävä kokonaisesta vuodesta luonnon armoilla.

Armonvuosi on hengästyttävä feministinen dystopia, joka tarkastelee teräväkatseisesti tyttöjen keskinäisiä suhteita, naiseutta jota he lähestyvät ja vaikeita päätöksiä, joita he joutuvat tekemään. Se on tarina toivosta, kapinasta ja siitä hinnasta, jonka joudumme maksamaan, kun naisten oikeudet ja arvo kiistetään."(Karisto)

Oma arvio:

Vannoutuneena YA-dystopiafanina en voinut kuin hihkaista ilosta, kun huomasin Armonvuoden Kariston kevään uutuusluettelossa. Olen kuullut hyttysen ininää siitä, että dystopiat olisi jo niin nähty. No eikä ole! Suuremmanpuoleisesta fantasiaähkystä kärsineenä otan innosta puhkuen luettavakseni tämän kauniin pinkkikuorisen kirjan, jonka alkulehdillä on lupaavasti sitaatit sekä Margaret Atwoodin Orjattaresi että William Goldingin Kärpästen herrasta -kirjasta.

Armonvuosi alkaa lupaavasti. Heti alussa kerrotaan pelonsekaisesti armonvuodesta, joka on eräänlainen aikuistumisriitti 16-vuotiaille naisenaluille. Kukaan kirjan yhteiskunnassa ei tiedä tarkkaan, mitä tuon vuoden aikana tapahtuu, sillä siitä puhuminen on kiellettyä. Vain se tiedetään, että nuoret naiset ovat tuon vuoden jälkeen menettäneet taikavoimansa ja voivat palata kylään joko vaimoiksi tai erilaisiin työtehtäviin. Osa karkotetaan kylän laitamaille kurjuuteen ja köyhyyteen. Armonvuodesta palaavat naiset ovat rähjäisiä, laihoja ja lannistettuja, mutta tämän jälkeen he eivät enää ole uhaksi kylän miehille. Enää he eivät voi käyttää taikavoimiaan.

Naitetuksi tuleminen ei minun silmissäni ole mikään etuoikeus. Mukava elämä ei jätä tilaa vapaudelle. Avioliiton kahleet ovat toki pehmustettuja, mutta kahleita yhtä kaikki.(s. 17)

Kirjan päähenkilö on Tierney, joka ajattelee eri tavalla kuin muut kylän tytöt. Hän ei missään nimessä halua ennen armonvuottaan huntua keneltäkään eli joutua armonvuotensa jälkeen kenenkään vaimoksi. Eipä hänellä ole siihen mahdollisuuksiakaan, sillä kylässä on vain 12 naimakelpoista miestä kolmeakymmentäkolmea naista kohden. Tierneyn parhaan ystävän, Michaelin, uskotaan luovuttavan huntunsa kauniille ja ylimieliselle Kierstenille, mutta Tierney ei välitä tästä, sillä hän haluaa mieluummin työläiseksi kuin vaimoksi. Ja Michael on vain ystävä. Tierneyn äiti ja siskot eivät ymmärrä hänen ajatuksiaan, kun taas isä yrittää puolustaa tytärtään. 

Kylässä on myös erityisen kiellettyä nähdä unta, ja jos siitä jää kiinni, saa kovan rangaistuksen. Tierney on nähnyt jo pitkään unta tytöstä, joka johdattaa Tierneyn salaiselle metsäaukiolle. Perheenjäsenet kuitenkin pitävät yhtä eivätkä ilmianna häntä unistaan. Ruumiillisia, julkisia häpeärangaistuksia jaellaan kylässä tuon tuosta monista muistakin rikkeistä. Julkiset piiskaamiset, ruumiinjäsenten silpominen ja kylästä karkottaminen ovat tyypillisiä rangaistuksia. Ja kärsijöitä ovat naiset, kaiken pahan alku ja juuri. Kylällä kohistaan myös keskuudessa olevasta vallantavoittelijasta, joka uhmaa kylän sääntöjä. Mitäpä olisi dystopia ilman kapinallisia.

Armonvuosi alkaa aina syksystä, jolloin edelliset nuoret naiset palaavat (he, jotka ovat vielä elossa) koettelemuksestaan ja uudet naisenalut lähtevät sekalaisin tunnelmin omaan koitokseensa, hiukset säännönmukaisesti letitettyinä punaisilla lettinauhoilla, kuohittujen vartijoiden saattelemana. Osa lähtee armonvuoteen leuka pystyssä, osa pelosta jäykkänä, osa innosta kihisten. Kukaan ei tiedä, mitä odottaa, mutta jotain yhtä aikaa kauheaa ja ihanaa sen täytyy olla. Matka leiripaikalle on pitkä ja vaarallinen, sillä metsissä naisia vaanii saalistajiksi kutsutut, brutaalit miehet, joiden huhutaan paloittelevan kiinni saamansa naiset ja myyvän heidän osansa pullotettuina. Armonvuoden naisten ruumiinosilla kun kerrotaan olevan parantavia ja vahvistavia ominaisuuksia. Kannattaa siis pysyä polulla ja myöhemmin armonvuoden rituaalipaikaksi tarkoitetulla aidatulla alueella.

"En minä sinua pelkää", hän vastaa ja katselee huuliani. "Pelkään tunnetta, jonka saat minussa aikaan." (s. 243)

En aio kertoa kirjan juonesta tämän pidemmälle. Itse koin nimittäin kirjaa lukiessa kiehtovimpana sen, etten tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi oli edessä. Nuorten naisten armonvuosikoettelemukset ovat sekoitus Nälkäpeliä, Orjattaresia, Maze Runneria ja Kärpästen herraa. Meno yltyy häikäilemättömäksi, raa'aksi, josta eniten eri lailla ajatteleva Tierney joutuu kärsimään. Mukaan on saatu ujutettua (mielestäni tarpeeton ja päälleliimattu) romanssikin, mutta ennalta-arvaamattomat paljastukset ja juonenkäänteet ovat ehdottomasti tämän kirjan juttu.

Tiedän silti, mitä näin. Tiedän, mitä tunsin.
Muut kutsuvat sitä taikavoimaksi.
Minä kutsun sitä hulluudeksi.
Mutta yksi on varma.
Täällä ei tunneta armoa. (s. 153)

Kirjan loppu on minulle hienoinen pettymys. Se kyllä tarjoaa YA-kirjamaisen lupauksen toivosta, mutta minä odotin jotain suureellisempaa paljastusta loppuun. Muutenkin juoni tarjosi kyllä ylläreitä joka kulman käänteessä, mutta monet asiat jäivät vaivaamaan ja selittämättä. Kuten aiemmin mainitsin, romanssikuvio oli minusta tarpeeton. Toisaalta olen tyytyväinen siihen, ettei tarinaa ole venytetty trilogiaksi, vaan melko moniulotteinen dystopinen maailma on saatu melko hyvin ahdettua tähän yhteen kirjaan. Siis jos tämä jää ainoaksi.

Taikavoimia meiltä ei ehkä löydy, mutta voimattomia emme ole. (s. 331)

Kirjan pääteemana on kiinnittää huomiota naiseksi kasvavien nuorten tyttöjen miehiltä osakseen saamaan häiritsevään huomioon, joka ei yleensä ole positiivista, vaikka se on semmoiseksikin yritetty vääntää. Armonvuoteensa valmistuvat nuoret naiset saavat kylällä ennen hunnutusseremoniaa peräänsä himokkaita katseita niin nuorilta kuin vanhemmilta miehiltä. Ei ole väliä, onko mies naimisissa tai pappi. Punaisella lettinauhalla letitetyt naiset tuntuvat olevan vapaata riistaa nämä muutamat päivät, ennen kuin heidät lähetetään kadottamaan taikavoimansa. Ja tuolla leirillä naiset ovat itse toistensa pahimpia vihollisia. 

Olen käpertynyt kosteaan maahan, mutta en saa unta. En ymmärrä, kuinka kukaan voisi nukkua. Huuto on hirvittävää. Huhut tietävät kertoa, että saalistajat pyrkivät nylkiessään pitämään meidät elossa mahdollisimman pitkään, sillä kärsimys lisää taikavoiman tehoa, mutta nyt jopa vartijat vaikuttavat hieman levottomilta. On kuin saalistajat tahtoisivat meidän kuulevan jokaisen huudon, jokaisen viillon; he tahtovat meidän tietävän, mikä meitä odottaa. (s. 82)

Armonvuosi on erittäin viihdyttävä ja raikas lisä YA-dystopiagenreen, vaikka välillä lukiessa tuli mietittyä, että tämä(kin) tapahtuma on jo aiemmin luettu ja keksitty.  Olisin kaivannut hiukan lisää omaperäisyyttä kirjan maailmaan.  Tierneystä on kaavailtu selkeästi uutta Katnissia tai Offrediä, omapäistä ja uhmakasta sankaritarta, joka raivaa esteet tieltään ja haluaa uskoa muutokseen, vaikka se onkin tehty vaikeaksi,  Tierney kun joutuu systemaattisen kiusaamisen, eristämisen ja vallankäytön uhriksi. Loppuratkaisussa on selvä viesti: ihan kaikkea ei saa kerralla muutettua, mutta yhdessä vaikeuksista selvitään ja ehkä asiat muuttuvat pikku hiljaa, armonvuosi armonvuodelta. Avoimeksi jäänyt loppu vihjailee mahdollisesta jatko-osasta, ja kirjailija itse ei ihan suoralta kädeltä teilaa tätä ajatusta Goodreadsissa.

Näin kirjaa lukiessani tämän elokuvana, ja pikaisella googlettelullahan selvisikin, että Universal on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tuleman pitää!

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins 
Maze Runner -trilogia: James Dashner
Orjattaresi ja Testamentit: Margaret Atwood

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with a pink cover

tiistai 5. toukokuuta 2020

Kuunnousu: Sarah Crossan

Kuunnousu: Sarah Crossan. Suomentanut Kaisa Kattelus. S&S 2020

Englanninkielinen alkuteos ( 2017): Moonrise. Kansi: Hilla Semeri.

"Koskettava romaani veljeyden voimasta mahdottoman edessä.

Seitsemäntoistavuotias Joe ei ole nähnyt veljeään kymmeneen vuoteen. Ei Ed varsinaisesti häipynyt. Se oli rajumpi juttu. Ed on telkien takana ja odottaa kuolemantuomiota. Nyt Edin teloituspäivämäärä on määrätty, ja aika käy vähiin. Joe tahtoo viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Viis siitä, mitä muut ajattelevat, ja riippumatta siitä oliko Ed syyllinen siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Onko sillä loppujen lopuksi edes väliä?"(S&S)

Oma arvio:

ÄÄÄÄÄÄÄ. En kestä! Minua tuskin koskaan kirja saa kyynelehtimään, vaikka joskus nieleskelen liikutuksen palaa kurkussani. Sarah Crossan on näköjään saanut minun kyynelkanavani murtumaan näillä koskettavilla, puhuttelevilla ja sydäntäsärkevillä säeromaaneillaan, joista tämä on minulle jo neljäs.  Luin kirjan viimeiset luvut sumuverhon läpi, vaikka kirjan alkuvaiheilla en lämmennyt heti tarinalle ja olin skeptinen. Yksi lause kirjan loppuvaiheilla oli liikaa.

Mieleni on tahmea:
siellä ei liiku mitään.
Mitä minä voin sanoa tähän?
Miten mikään sana voisi lohduttaa? (s. 300)

Kuunnousu alkaa kohtauksella, jossa seitsemänvuotias Joe sattuu vastaamaan perheen puhelimeen, kun kauan kadoksissa ollut isoveli Ed soittaa kertoakseen olevansa vaikeuksissa. Teksasin poliisi on ottanut hänet kiinni epäiltynä poliisin murhasta, eikä Ed ole omasta mielestään syyllinen. Tätä hän haluaa painottaa pikkuveljelleen, joka on aina pitänyt isoveljeä sankarinaan. Teksasissa moisesta rikoksesta saa kuolemantuomion. 

Ihmisen teloittaminen
maksaa noin neljä miljoonaa dollaria.
Kahdeksan kertaa enemmän
kuin elinkautinen vankeus.
Ei se ketään hetkauta:
tappaminen on joka helvetin sentin arvoista. (s. 151)

Joen perheen on jatkettava elämäänsä epätietoisuudessa. Alkoholiongelmainen äiti häipyy jossain vaiheessa ja jättää Joen ja Angela-siskon Karen-tädin huollettavaksi. Karen ei halua kuullakaan Edistä, ja väittää tämän ansainneen rangaistuksensa. Niinpä tämä hermostuu, kun kymmenen vuoden kuluttua Ed ottaa ja häipyy omin päin Texasiin, sillä Ed on viimein saanut teloituspäivämäärän, joka on noin kuukauden kuluttua. Joe haluaa olla paikalla isoveljensä viimeiset ajat ja joutuu jättämään väliin yleisurheiluleirin ystävänsä Reedin kanssa.

"Ilman lakimiestä sillä ei ole mitään mahiksia", Angela väitti.
"Se ei ole meidän vika", Karen-täti kivahti.
"Se on mun veli!"
"Kelvoton veli." (s. 39)

Säeromaani seuraa Joen selviytymistä Teksasin Wakelingissa, josta hän saa vuokrattua nuhjuisen, ötököitä kuhisevan kämpän ja hommattua itselleen työn ruokalähettinä, joka voi tosin alkaa vasta sitten, kun hän saa korjattua Bob's Diner -nimisen baarin pihalla lojuvan auton. Auton korjaus tuntuu mahdottomalta, mutta onneksi kahvilanpitäjä Sue kantaa säälistä auringon kärventämälle pojalle ruokaa. Samalla Joe tutustuu kahvilassa työskentelevään Nelliin.

---ymmärrän että huolimatta siitä
missä olen ja miksi,
minun täytyy esittää rauhallista, 
täytyy esittää ettei Edin luona käyminen
tunnu siltä kuin joku
tarraisi kiinni,
kiskoisi sisälmyksiä ulos
paljain käsin.
Pitäisi ehkä vihellellä.
Tulisiko siitä kaikille parempi olo? (s. 90)

Joen vierailut pahamaineiselle Farmille, joksi Edin vankilaa kutsutaan, ovat täynnä tunteita. Aluksi ne ovat hämmentäviä, vaivaannuttavia, epämukavia, ahdistaviakin. Sitten Joe alkaa löytää itsestään vihan ja halveksunnan tunteita itse vankilaa ja sen työntekijöitä kohtaan. Kaiken takana taitaa olla kuitenkin suurta surua, hämmennystä ja pelkoa. Ensimmäiset kohtaamiset veljen kanssa ovat kankeita, mutta pikku hiljaa veljet alkavat olla toisilleen rehellisiä. Kun Joe kysyy veljeltään tärkeän kysymyksen, Ed suuttuu pikkuveljelleen ja hetkeen Joe ei käy vierailulla. Edillä ei ole kuitenkaan varaa olla kauaa vihainen, koska teloituspäivä lähenee.

Ei näissä uutisissa ole mitään juhlimista:
Nämä ovat vain huonoja uutisia jotka on käännetty
nurin päin,
huonoja uutisia jotka on naamioitu ja koristeltu
niin että ne säihkyvät kuin palkinto. (s. 76)

Ed uskoo, että hänet vielä armahdetaan ennen 18. elokuuta, jolloin teloituksen on määrä tapahtua. Oikeusavustaja Al Mitchell tekee parhaansa, mutta anomus toisensa jälkeen evätään. Joe ei uskalla toivoa mitään, mutta ei halua lannistaa Ediä. Sisimmässään Joe valmistautuu kuitenkin luopumaan uudelleen isoveljestään, josta hän ripottelee lukijalle muistoja kirjan edetessä. Joella on turhan monta asiaa huolemaan. Mistä hän saa rahaa Texasissa elämiseen, kun autoa ei olekaan niin helppo korjata? Tuleeko isosisko Angela koskaan Texasiin? Voisiko Karen-täti viimeinkin heltyä ja tulla katsomaan siskonpoikaansa? Voisiko Teksasin kuvernööri armahtaa Edin?

"En yleensä tunnusta että mulla on veli", kerron.
"Kun tapaan uusia ihmisiä,
teeskentelen ettei Ediä ole olemassa,
etten joutuisi selittämään. 
Ja nyt näyttää siltä että kohta sitä ei ole olemassa.
Joten joo.
Se on pahinta." (s. 220-221)

Kuunnousu ei ehkä heti alussa herättänyt minussa suuria tunteita, mutta tarinan edetessä pakahduttava suru ryöpsähti kirjan sivuilta ja kuten jo alussa sanoin, lopun luin kyynelverhon läpi. Kirjassa on niin paljon sydäntä raastavaa surua, että sitä on hankala kestää: se, miten alkoholisti-äiti ei ole koskaan hyväksynyt Ediä sellaisena kuin on, miten Joe on joutunut sekä isoveljensä ja äitinsä jättämäksi, miten Ed joutuu kärsimään kaikista kamalimman rangaistuksen syyttä, miten voimattomia Ediä auttavat ihmiset ovat Teksasin järkkymättömän oikeusjärjestelmän edessä. 

Katson kuuta,
joka on pyöreä ja kaurapuuron värinen.
"Kuunnousu oli kaunis koko kuukauden", kerron 
Edille.
"Tämän taivaan alla on kaunista." (s. 358)

Vielä kirjan kannesta sen verran, että olisin pitänyt enemmän Bloomsburyn tummasävyisestä alkuperäiskannesta, joka kielii myös enemmän kirjan olevan YA-kirjallisuutta, kun taas Hilla Semerin suunnittelema kansi ei mielestäni ole kovin nuoria aikuisia lukijoita houkutteleva. 


Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Samantyylistä luettavaa:

Sadie: Courtney Summers
Dear Martin: Nic Stone
Yksi: Sarah Crossan

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa

lauantai 2. toukokuuta 2020

Päivitys Throne of Glass -sarjaan

Luin Sarah J. Maasin Throne of Glass - sarjan viidennen osan Taistelun myrskyt, josta tehtyä arviota pääset lukemaan kuvaa klikkaamalla.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/08/throne-of-glass-sarja-sarah-j-maas.html

perjantai 1. toukokuuta 2020

The Weight of Water: Sarah Crossan

The Weight of Water: Sarah Crossan. Bloomsbury 2012. Ei suomennettu.


"Sometimes I want to tear off my clothes
And show them I'm the same
Underneath –
Maybe better.

Life is lonely for Kasienka. She misses her old home in Poland, her mother's heart is breaking, and at her new English school friends are scarce. But when someone new swims into her life, Kasienka learns that there is more than one way to stay afloat.

This stunning novel from multi-award-winning author Sarah Crossan explores how to pick up the pieces when everything you know is turned on its head and you have to start all over again. "(Bloomsbury)

Lukunäyte: https://issuu.com/bloomsburypublishing/docs/binder1_a418721aae34a6

Oma arvio:

Olen taas löytänyt yhden lempikirjailijan lisää! Sarah Crossan on onnistunut koskettamaan syvälle sydämeeni jo kolmella säeromaanilla, joista Yksi ja Kuunnousu (postaus tulossa myöhemmin!) on suomennettu, ja Toffeen luin alkukielellä englanniksi. Nyt ahmaisin Crossanin esikoisteoksen The Weight of water, joka on suunnattu varhaisnuorille lukijoille.

Kirjan alussa pian 13 täyttävä Kasienka ja hänen äitinsä raahaavat raskaita kassejaan lentokentällä. He ovat muuttamassa Puolasta  Lontooseen, koska äiti haluaa löytää isän. Isän, joka eräänä päivänä otti ja lähti ja muutti Englantiin. Isoäiti yrittää puhua äidille järkeä, etteivät he lähtisi, sillä isä ei välttämättä halua tulla löydetyksi. Äiti ei kuitenkaan anna periksi, ja niin Kasienkasta ja äidistä tulee maahanmuuttajia, jotka joutuvat asumaan nuhjuisessa kämpässä ja opettelemaan uuden kielen.

Kasienkalle on erityisen raskasta joutua kuudennelle luokalle 11-vuotiaiden kanssa vain sen takia, että hänen englanninkielensä on heikkoa. Muissa aineissa Kasienka loistaa. Onneksi opettaja myöhemmin tajuaa tämän ja Kasienka siirretään seitsemännelle luokalle. Aluksi luokan suosikkityttö Clair ja hänen ystävänsä tuntuvat ottavan Kasienkan mukaan porukkaan, mutta pian Kasienka saa huomata, ettei näin olekaan. Hänellä on liian lyhyt ja kihara tukka, väärät vaatteet, vääränlainen reppu... Hän joutuu Clairin silmätikuksi ja jokapäiväisen kiusaamisen uhriksi. Hän ei kelpaa, vaikka saa suoristusraudan ja kasvattaa hiuksensa pidemmäksi.

They are hunting, 
circling me to prevent my escape.
They yap and snuffle, 
Jostle to be close to to Clair,
Covering their mouths
To stifle laughter.

I am a fox surrounded by beagles.
They will eat me alive and spit out the fat.

I am their prey and there is nothing
I can do to stop them pouncing. (s. 79)


Onneksi Kasienkalla on uiminen. Hän muistaa, miten teki isänsä ylpeäksi uidessaan lujempaa kuin kukaan muu. Nyt hänen uintivauhtinsa tekee vaikutuksen erääseen poikaan, Williamiin, joka ei muutenkaan saa silmiään irti Kasienkasta. Pian he ystävystyvät, ja pian heillä on jotain vähän enemmänkin. Vaikka ensimmäinen suudelma on suorananainen katastrofi, koska Kasienka aukaisee suunsa ihan liian isolle. Tämä kohtaus saa minut hihittelemään.

He knows 
I can save
Myself.

And this makes me glow
And love him even more. (s. 172)


Kasienkan äidillä on pakkomielle löytää miehensä. Illat kuluvat pimpotellessa ihmisten ovikelloja, ja Kasienkaa hävettää ja turhauttaa. Naapurissa asuva, Keniasta muuttanut Kanoro yrittää myös vihjailla, kannattaisiko jo luovuttaa. Kanorosta tuleekin Kasienkan ja äidin ystävä, tuki ja turva, vertaistuki. Hän on koulutukseltaan lääkäri, mutta ei saa Lontoosta lääkärin töitä.

I am so angry that
My stomach is a stone
I wish I could throw at Tata. (s. 140)

The Weight of Water on hieno esikoisteos, joka yhtä aikaa koskettaa ja huvittaa. Kirjassa on isoja teemoja, kuten maahanmuutto, perheen hajoaminen, äiti-tytär-suhde, erilaisuus, koulukiusaaminen ja ensirakkaus. Crossanin säeromaanit ovat ehdottomasti parhaimmillaan alkukielellä. En voinut olla rakastamatta Kasienkan tarinaa, joka tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, kuin sen olisi oikeasti kirjoittanut 13-vuotias  tyttö. Kirjasta kuvastuu Kasienkan pettymys isää kohtaan, häpeä ja epätoivo äitiä kohtaan ja epävarmuus oman itsensä kanssa vieraassa kulttuurissa. Mutta uima-altaassa hän loistaa, ja William tykkää hänestä. Mutta löytävätkö Kasienka ja äiti isää koskaan?

Arvosanani 5-

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

Rakkaus suurempi kuin meri: Tahereh Mafi

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

45. Esikoiskirja

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Ilmatilaloukkaus: Laura Suomela

Ilmatilaloukkaus: Laura Suomela. Karisto 2020.

Kansi: Saara Helkala

"16-vuotiaan Rosan elämä jumittaa. Catering-opinnot keskeytyivät, yhteishaku meni sivu suun ja tulevaisuus ahdistaa. Onneksi on turvallinen koti, jonne voi rauhassa syrjäytyä katsomaan Netflixiä. Ainakin siihen asti, kunnes äidin miesystävä Jari muuttaa saman katon alle. Uuden isäpuolen kylkiäisenä Rosan reviirille änkeää myös Jarin poika, joka on päässyt Tampereen ilmaisutaidon lukioon. Koulumenestykseen panostava besserwisser-Iiro on täysin eri planeetalta, sen paljastaa jo ensikohtaaminen.

Ilmatilaloukkaus on taidokas romaani uusperheen henkilökemioista, kätketystä surusta, hukatusta suunnasta ja siitä, miltä tuntuu, kun joku vihdoin ymmärtää."(Karisto)

Oma arvio: 

Ilmatilaloukkaus pureutuu tilanteeseen, jossa nuoren pitäisi jo tietää, mitä haluaa tulevaisuudessaan olla ja tehdä, mutta jossa mikään ei oikein ota sujuakseen. Kirjan päähenkilö ja minäkertoja, 16-vuotias Rosa, on keskeyttänyt äitinsä harmiksi catering-opinnot, koska opiskelu ei vain tuntunut mieleiseltä. Tölväistyään rumasti eräälle asiakkaalle Rosa otti viimein hatkat eikä sen koommin palannut kouluun. Kesätyö puhelinmyyntifirmassa ei suju sen paremmin, ja Rosa lopettaa viikon jälkeen. Asiakaspalvelutyö ei taida olla hänen heiniään.

Olen ainoa lapsi ja tottunut siihen, että ympärilläni on aina runsaasti tilaa. Oma rauha on mulle luovuttamaton elinehto, jota ilman pääni sekoaa. (s. 6)

Kontrastina Rosan epävarmaan eloon mukaan kuvioihin ilmestyy Iiro, äidin miesystävän Jarin poika, joka tulee Jarin kanssa asumaan Rosan ja äidin luo. Rosan on sopeuduttava muuttuneeseen tilanteeseen ja hyväksyttävä saman katon alle ministeriltä näyttävä, tärkeilevä käyrätorven soittaja, jolle tuntuu kaikki tulevaisuudensuunnitelmat olevan jo selvillä. Iiro ei voi tajuta Rosan lepsuutta opiskeluiden suhteen ja sanoo sen ajattelemattomasti ääneen. Rosa on hyvin herkkänahkainen ja on päättänyt inhota Iiroa ensivaikutelman perusteella. Tämä tekee tietenkin paljon kitkaa äidin ja Rosan välille, vaikka äiti toki puolustaa tytärtään parhaansa mukaan ja yrittää pehmittää Iiron sanoja.

- Tästä ei vaan tuu mitään. Oikeesti. Olis kaikkein parasta, että mä vaan muutan pois. Mä en kestä enää asua täällä. (s. 65)

Onneksi Rosa pääsee välillä pakoon rasittavaa velipuoltaan Ruisrockiin, jossa hän tutustuu kivoihin tyyppeihin. Yksi näistä, Samun isoveli Aksu, alkaa osoittaa enemmän kiinnostusta Rosaan, joka kuitenkin hiukan arkailee, koska myös Rosan ystävä Helmi näyttäisi olevan kiinnostunut Aksusta. Mutta mitä jos Aksu haluaakin vain Rosan? Aksusta paljastuu pian myös asioita, jotka pistävät Rosan miettimään, onko poika susi vai lammas. Aika paljon olettamuksia ja vääriä luuloja tuntuu olevan näiden kahden tiellä, mutta onneksi asioista puhumalla asiat alkavat loksahdella paikalleen.

---Ja sen vaan sanon, että tunge se saakelin käyrätorvi perseesees ja syvälle! (s. 68)

Oppiiko Rosa koskaan sietämään Iiroa, joka ei itsekään näytä yrittävän suodattaa sanomisiaan? Miksi kaikki Rosan ystävät näkevät Iiron ihan eri silmin ja jopa pitävät tätä mukavana? Rosa joutuu tekemään paljon itsetutkiskelua ja kasvamaan tarinan edetessä. Pidän siitä, että kirja tuo hyvin esille kaikkien osapuolten näkökulmia asioihin syyllistämättä ketään. Kolikolla kun on aina kaksi puolta.

Voi hyvää päivää näitä Iiron sanavalintoja. Inhoan sanaa PYÖRYKKÄ. En voi olla läheisissä väleissä ihmisen kanssa, joka sanoo lättyä RÄISKÄLEEKSI ja lihapullaa PYÖRYKÄKSI! (s. 94)

Laura Suomela on ammatiltaan nuorisotyönohjaaja, jonka näkee hyvin siitä, miten hän osaa ymmärtää nuoren Rosan ajatuksia. On hyvä, että tällaisiakin kirjoja tehdään: tavanomaista nuoren naisen arkielämän kuvausta, jossa ei kaikki mene suunnitelmien mukaan, mutta jossa löydetään ne asiat, jotka tuovat iloa elämään. Kaverien kanssa oleilu, korispelit, festarit, yhteiset spa-illat äidin kanssa, hyvä leffa velipuolen kanssa. Rosan tukena on myös kummitäti Minna, jonka luo Rosa voi hetkeksi paeta, kun ilmapiiri kotona tulehtuu liikaa.

On ollut turvallisempaa jäädä kotiin kuin mennä rikkinäisenä ihmisten ilmoille. Enää en jaksa pakoilla maailmaa. (s. 172)

Rosan elämästä löytyy  surua, joka kalvaa taustalla, sillä hänen isänsä on kuollut Rosan ollessa yhdeksän. Rosalla on ollut aiemmin myös hyvin huono kausi, jolloin hän lintsasi paljon koulusta ja liikkui huonoissa porukoissa. Siksikin äiti tuntuu olevan huolissaan tytöstään ja yrittää kannustaa tätä hakemaan kouluihin, mutta Rosa kokee tämän ahdisteluna. Rosa voi alkuun vaikuttaa hemmotellulta ja huonosti käyttäytyvältä, jopa rasittavalta nuorelta, joka ei tunnu edes yrittävän. Näin ei kuitenkaan voi ajatella, sillä kyllä Rosa yrittää. Minä koin valtavia samaistumisen tunteita, sillä löysin hyvin paljon Rosasta ja nuoresta itsestäni samaa. Minä olen myös Rosan tapaan aina ollut herkkä ärsyyntymään pienistä asioista, kuten ihmisten sanavalinnoista, mutta oppinut näin aikuistuttuani selviämään asian kanssa.


Ilmatilaloukkaus tuo minulle mieleen niin tyyliltään kuin rakenteeltaan perinteisen nuortenkirjan, jollaisia luin jo 90-luvulla (silloin ei edes tunnettu YA-kirjoja). Vajaa 200-sivuinen kirja on helppolukuinen, mutta kätkee kansien sisään paljon suuria asioita.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Rakas Natasha: Marja-Leena Tiainen


tiistai 28. huhtikuuta 2020

Päivitys Tulen tyttäriä -sarjaan

Luin Maria Carolen Tulen tyttäriä -sarjan toisen, itsenäisen osan Sinisen talon noita. Kuvaa klikkaamalla pääset arviooni molemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2018/07/tulen-tyttaria-maria-carole.html

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Hirviötrilogia: Kristina Ohlsson

Zombikuume: Kristina Ohlsson. Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2020 (Hirviötrilogia #1)

 Ruotsinkielinen alkuteos (2016): Zombiefeber. Kansi: Niklas Lindblad, Mystical Garden Design / Shutterstock

"Outo muukalainen ilmaantuu Eldsalaan keskellä yötä. Näin hiostavaa kesää 12-vuotias Herbert ei muista kokeneensa, ampiaisia pörrää joka paikassa. Sitten ihmisiä alkaa sairastua erikoisesti. Herbertillä ja Sallylla on pahoja aavistuksia. Yhdessä nuoret hakeutuvat salaiseen lymypaikkaansa, jossa he ovat turvassa niin eläviltä kuin kuolleiltakin. Vai ovatko? (WSOY)"


Oma arvio: 
  
Ruotsalainen dekkaristi Kristina Ohlsson ilahduttaa (ja kauhistuttaa) jälleen kerran varhaisnuorten kauhukirjalla. Zombikuume aloittaa Hirviötrilogian, jonka toinen osa Ihmissuden salaisuus ilmestyy jo ensi syksynä. 

Eipä olisi pahempaan aikaan voinut sattua tämän ensimmäisen osan julkaisu. Nimittäin kirjan aiheena on Eldsalassa riehuva virus, joka alkaa tarttua ihmisiin kulovalkean tavoin. Virus saa ihmiset sairastumaan ihmeelliseen tautiin, joka saa niiden silmät punoittamaan ja  käyttäytymään zombimaisesti.Syyksi epäillään Eldsalan uimahallia, joka suljetaan viruksen leviämistä hidastamaan.

- Mitähän nuo tyypit mahtoivat haluta?
- Verta, Herbert kuiskasi hiljaa. - Ne halusivat verta. (s. 107)

Kirjan päähenkilönä on uintia harrastava, 12-vuotias Herbert-niminen poika, joka asuu kahdestaan majataloa pitävän isoisänsä kanssa. Kesä Eldsalassa on ollut epätavallisen kuuma ja ampiaisia tuntuu pörräävän kaikkialla. Sitten eräänä yönä isoisän majataloon tulee kummallinen muukalainen, jonka kassista Herbert huomaa valuvan verta! Yhdessä Sally-ystävänsä kanssa utelias poika alkaa nuuskia Alexander-nimisen muukalaisen tavaroita, ja saa selville, että myös tämä on kiinnostunut mystisestä viruksesta, jota ampiaiset levittävät. Eivätkä mitkä tahansa ampiaiset, vaan sellaiset, jolla on selässä tähti.

Sairastuneita oli paljon. Aivan liian paljon. (s. 125)

Herbert joutuu zombiongelman lisäksi miettimään kotiolojaan, sillä sosiaaliviranomaiset ovat sitä mieltä, että aivoinfarktin potenut isoisä ei enää voi pitää huolta pojasta. Herbertin omat vanhemmat kuolivat hänen ollessa kuusi. Herbert ei halua muuttaa pois Eldsalasta norrlantilaisten sukulaisten hoteisiin, joten hän yrittää selvittää, olisiko lähempänä ketään, kenen luokse hän voisi muuttaa. Isoisä tuntuu salailevan jotain Herbertin sukulaisuussuhteista. Samantyylistä perhekuviopähkäilyä on siis tässäkin kirjassa kuin Ohlssonin aiemmissa. Olisikohan kirja toiminut paremmin, jos niitä ei olisi ollut? Jaksavatko lapset keskittyä niihin, jos he haluavat lukea kauhutarinaa?

- Ei moisista asioista puhuta, Herbert. Se tekee liian kipeää. (s. 157)

Yhdessä Sallyn ja Alexanderin kanssa Herbert alkaa selvittää, miten zombeista selvittäisiin. Pian Sallyn rasittava isosisko Mirandakin saa oireita. Kuolleita eläimiä syövät zombit ovat kammottavia ja heitä tuntuu olevan koko ajan lisää. Keksivätkö he koskaan parannusta zombikuumeeseen? 

Zombikuume on sopivalla tavalla kauhistuttava, noin 10-12-vuotiaille sopiva kirja. Aihe on sellainen, että nyt koronapandemian aikaan se voi olla vähän liikaa, mutta ehkä tilanteen joskus tasoituttua tätä voisin viides-kuudesluokkalaisille vinkata. Kirjailijan aiempaan Lasilapset-trilogiaan verrattuna tämä oli minusta kesympi kauhuelementeiltään. En ole erityisesti zombien ystävä, joten sillä tämä ei minuun niin kovasti iskenyt (ja inhoan ampiaisia, jotka tuntuivat tuijottavan minua koko ajan kirjan kannesta.) Ahmimisikäisille ja kauhusta tykkääville tämä varmasti menee kuitenkin kuumille kiville.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:



torstai 23. huhtikuuta 2020

Punainen piano: Josh Malerman

Punainen piano: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2020

Englanninkielinen alkuteos (2017): Black Mad Wheel. Kansi: Mika Wist.

"Pianisti Philip Tonka herää koomasta lähes kaikki luut murskana. Puoli vuotta aiemmin hän ja hänen bändinsä, toisen maailmansodan kolmikymppisistä veteraaneista koostuva The Danes, sai Yhdysvaltain armeijalta rahakkaan tehtävän: Namibin aavikolla on kuultu ääni, joka on saattanut ydinpomminkin toimintakelvottomaksi. Onko kyseessä uusi kylmän sodan voimasuhteet mullistava ase? Mitä bändi oikein löysi aavikolta? Tai... mikä löysi heidät?" (Karisto)

Oma arvio:

Vaikutuin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Josh Malermanin Lintuhäkki-kirjan kauhutunnelmasta niin, että halusin ehdottomasti lukea tämän uusimmankin. 

"Tällä keikalla te ette soita musiikkia. Ette tuota lainkaan ääntä. Itse asiassa teidän tulee sen sijaan kuunnella erästä tiettyä ääntä." (s. 30)
Jo heti kirjan alkumetreillä siitä välittyy sen epämääräinen, selittämätön tunnelma. Minulle tulee hetkellisesti hieman samat fiilikset kuin Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiasta. Päähenkilö Philip Tonka alkaa heräillä Macy Mercy -nimisessä sairaalassa puolen vuoden koomastaan kirjaimellisesti pirstaleina. Hänessä ei tunnu olevan yhtään ehjää kohtaa, ja omituisen oloinen lääkäri puhuttelee tätä heti ihmetellen suuresti miehen selviytymistä. Miten mies voi ylipäänsä olla elossa? 

Onneksi sairaalassa, jossa ei tunnu olevan ketään muita potilaita, on ainakin yksi Philipiä miellyttävä ihminen, sairaanhoitaja Ellen, joka on uskollisesti hoitanut koomapotilasta ja odottanut tämän heräämistä enemmän kuin mitään muuta. Ellenin oma elämäkään ei ole ollut kovin ruusuista: hänen sodassa traumatisoitunut miehensä kävi päivä päivältä masentuneemmaksi ja sitten sattui vielä tapaturma, joka vei heidän 3-vuotiaan pojan hengen. Ehkä juuri siksi Ellen haluaa keskittää kaiken tarmonsa tuohon tohjona olevaan pianistiin, joka erehtyi lähtemään armeijan tehtäviin Afrikkaan selvittämään mystisen äänen arvoitusta.

Kirjassa joka toinen luku on takauma ajasta ennen Philipin onnettomuutta, joten lukija pääsee koko ajan lähemmäs arvoitusta, mitä Philipille oikein tapahtui. Miksi hän on kuin jyrän alle jäänyt, tuhanneksi palaksi pirstaloitunut? Missä ovat muut The Danes-bändin jäsenet, jotka olivat suorittamassa samaa tehtävää?  Ja kaikista tärkeintä, mikä on tuo kamalan äänen lähde?

Philip Tonka on kuuluisan The Danes-nimisen bändin pianisti ja on suorittanut palveluksensa sotilassoittokunnassa. Kun sitten armeijan edustaja Jonathan Mull lähestyy bändiä ja pyytää heitä kuuntelemaan Afrikan aavikolla nauhoitettua kummallista ääntä, joka on lamauttanut aseita, jopa ydinkärjenkin, miesten elämä muuttuu kerta heitolla. Heille luvataan niin muhkeaa rahallista palkkiota parin viikon aavikkotehtävästä, että heidän on pakko suostua. Vaikka itse ääni aiheuttaa heissä saman reaktion kuin kaikissa muissakin: se tunkeutuu luihin ja ytimiin, saa voimaan pahoin, aiheuttaa fyysistä kipua ja tajunnan hämärtymistä. Toisaalta ääni ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kutsuvan. Muusikkojen olisi siis selvitettävä, mistä tuo ääni tulee ja mikä sen aiheuttaa. Kovin lohdulliselta ei vaikuta se, että aiemmat yrittäjät ovat epäonnistuneet tehtävässään. Aavikolla he alkavat tajuta, mihin ovat päänsä pistäneet.


Nykyisyyttä kuvaavassa tarinalinjassa Ellen yrittää kaikin tavoin piristää toipuvaa Philipiä, jopa soittamalla pianolla The Danes -bändin hittibiisiä Be here. Yhtä asiaa Ellen ei vain tajua: miten mies voi toipua niin nopeaa? Mitä lääkettä hoitaja Francine hakee Philipille huoneesta, jonne muilla ei ole mitään asiaa? 

Kun vanki puhuu, hänen äänensä muuttuu kiinteäksi heidän välisessään pimeydessä.
"Se on hän", vanki sihisee. "Se on hän." (s. 251)

Kirjan alkutunnelma on juuri sopivan häilyvä ja kysymyksiä pursuava. Pidän hiipivän kauhun tunnelmasta ja siitä, miten riipiväksi ääni on kuvailtu, miten Tonkan muistaessa koomasta toivuttuaan asioita esiin pursuaa hyvin erikoisia muistikuvia, kuten vuohi ja punainen piano. Mutta. En pidä kirjan lopusta ja siitä, miten asiat selitetään liian auki. On toki paljon, mitä en edelleenkään ymmärtänyt, mutta loppu on tehty minusta liian...turvalliseksi.Toisaalta taas jäi tunne, että kirjailija oli yrittänyt kehitellä jotain suurempaa, joka nyt jäi totaalisesti välittymättä ainakin minulle. Kirjassa oli paljon symboliikkaa, kuten punainen väri, fraaseja, vuohi, piano, rumpu, mutta sitten lopussa tunnelma lässähti ja symbolit arkipäiväistettiin.  Kirjasta on myös aistittavissa laimeaksi jäänyttä pasifistista sanomaa.

Punaisesta pianosta on suunnitteilla myös elokuva, sehän oli arvattavissa. Mielenkiinnolla odotan, miten se on toteutettu, ja pidänkö leffasta enemmän kuin kirjasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia

Samantyylistä luettavaa:



perjantai 17. huhtikuuta 2020

Päivitys Kuura-trilogiaan

Luin Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian lisäosan Hukan perimät. Kuvaa klikkaamalle pääset arvioon, jossa on mukana koko trilogia lisäosineen.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/04/kuura-elina-pitkakangas.html



lauantai 11. huhtikuuta 2020

Kesämyrsky: Siiri Enoranta

Kesämyrsky: Siiri Enoranta. WSOY 2020

Kansi: Riikka Turkulainen / iStockphoto

"Finlandia-voittajan viiltävä romaani viattomuuden lopusta.

Petos, murha ja julmaa peliä rakkaudella. Ylellisiä kattokruunuja, kalliita lentureita, sellosonaatteja ja leivoksia. Kesämyrsky on tihenevää kehää kiertävä ruma arvoitus kiiltävässä kuoressa.

Andrew on katsellut koko kevään houkuttelevaa Josh Royta, joka johtaa eliittikoululaisten Nokisiipien jengiä. Sattuman oikusta Andrew pääsee viettämään kesäänsä Royn perheen loisteliaaseen kartanoon ja kurkistamaan maailmaan, johon hän ei kuulu.

Joshin sisko, hemmoteltu Penelope Roy, on joutunut todistamaan kaupunkia kuohuttanutta murhaa, ja koko Summersuttonin kartanon väki kulkee varpaillaan hänen takiaan. Mutta mitkä Penelopen totuuksista ovat valhetta?

Andrew’n lapsuuden viimeinen kesä Summersuttonissa on viattomuuden ja turmeluksen piirileikkiä, kimallukseen ja sokeriin upotettuja arvoituksia, jotka paljastuvat yksi toisensa jälkeen." (WSOY)


Oma arvio: 

Siiri Enorannan uutukainen, nuorille aikuisille suunnattu Kesämyrsky jättää lukijan hyvin hämmentyneeseen mielentilaan. Näin ainakin minulle kävi. Kirjan maailma on niin ihmeellinen, että se jää vellomaan vielä pitkäksi aikaa mieleeni. Itse mysteerivoittonen juoni ja sen lopulliset, ratkaisevat käänteet jäävät mielestäni toissijaisiksi, sillä mieleni takertuu vain kummalliseen tunnelmaan, jonka kirjasta imin itseeni. Olen lukenut muutamia aiempia Enorannan nuortenkirjoja, joista Surunhauras, lasinterävä on tähänastinen suosikkini. Sen mieletön fantasiamaailma upposi samanlailla tajuntaani kuin Kesämyrskyssä, joka ei ole yllättäin fantasiakirja, vaikka sen maailma ei ihan täysin reaalimaailman lakeja noudatakaan.

Kirjan tapahtumat alkavat kuvitteellisesta Queensbridgen kaupungista, jossa matkustetaan indigolla käyvillä lentureilla, joiden käytetty indigo leviää kuonana kaupunkilaisten ylle. Lentokaupungin koululaiset ovat perustaneet omat jenginsä, Nokisiivet ja Koppikset, joilla on hämmästyttävän paljon valtaa. Heillä on tarkkaan rajatut alueensa, joilla kaupungissa oleskella.  Kirjan päähenkilönuoret ovat iältään kolmentoista kieppeillä, mutta heidän ikänsä ei saa antaa johtaa harhaan, sillä varhaisnuorten romaani tämä ei kyllä ole, vaan rehdisti YA-kamaa. (Jokunen kirjasto on luokitellut tämän jopa aikuisten kaunokirjallisuuden puolelle.) Kirjan tapahtumat vyöryvät nimittäin melko ilkeiksi ja julmiksi, mitä pidemmälle pääsee.

Josh oli Andrew'n rinnakkaisluokalla, mustatukkainen, pitkäsorminen, kevyt askel, tammikuun harvinaisten lumihiutaleiden leijaileva suppilo ympärillään. Hänen silmänsä olivat vähän liian lähellä toisiaan, ja siitä tuli sellainen vaikutelma, kuin Josh olisi koko ajan hiukan ärtynyt. Tai ehkä johtajan vastuu painoi raskaana. (s. 37)

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias Andrew, hörökorvainen poika, joka on ehdottoman palavasti ja onnettomasti rakastunut Nokisiipien johtajaan, samanikäiseen Joshiin. Niinpä, kun Andrew'n lastenpsykiatrina työskentelevä isä saa kutsun Joshin perheen kesätilalle Summersuttoniin heidän tyttärensä Penelopen terapeutiksi, Andrew lähtee jännittynein tunnelmin isänsä mukaan. Hänellä on nimittäin vakaa aikomus päästä Nokisiipien jäseneksi, ja hänellä onkin mukanaan nyt palanen käsittelemätöntä indigoa, joka oli pojan tehtävänä tuoda jengin johtajalle eräänlaisena pääsykokeena.

Sikarikkaan Royn perheen huvila on tiluksineen ja lentureineen hengästyttävä elämys Andrewlle, joka hengästyy yhä lisää Joshin kohteliaan viileästä olemuksesta (ja tiukoista pakaroista). Yllättäin Josh ei tylytä koulun epäsuosittua poikaa suoralta kädeltä, niin kuin muut tilalla kesää viettävät Nokisiipiläiset tai Joshin 12-vuotias pikkusisko Penelope, joka tuntuu suorastaan vihaavan Andrew'ta. Josh antaa Roylle mahdollisuuden, ja jokin Andrew'ssa sitä paitsi tuntuu kiehtovan Joshia, vaikka hän onkin rakastunut Nokisiipien entiseen johtajaan.

Penelope saattoi olla iloinen ja nauraa ja vitsailla, ja seuraavassa hetkessä valahtaa valkoiseksi kasvoiltaan ja alkaa vapista. Hän saattoi katsoa silmiin, ja sitten katsoa läpi, ja sitä tunsi itsensä aaveeksi, tai sitten Penelope oli aave. (s. 115)

Penelope tarvitsee totisesti apua, sillä hän tuntuu olevan todella rikki. Tyttö on joutunut todistamaan lähistöllä sattuneen murhan, eikä pysty tunnistamaan murhaajaa millään. Josh tuntee olevansa vastuussa siskostaan, kun taas perheen äiti Amanda on lopen kyllästynyt oikuttelevaan tyttäreensä. Isä Lawrence taas huolehtii tyttärestään, vaimonsa mielestä liikaakin, ja Penelope saattaa ehkä hiukan käyttää tätä hyväkseen. Penelopesta on hyvin hankala ottaa selvää, ja minullekin jää epäselväksi, onko tämä oikeasti kokemuksistaan traumatisoitunut pikkutyttö vai häikäilemättömän kiero lellipentu.

"Loukkaannuitko sä nyt?" Penelope kysyi.
"Vähän."
"Ei sitä pidä tunnustaa, ääliö. Pitää olla sen yläpuolella."
"Miksi?"
"Että muut näkee, että on vahva."
"Miksi pitää olla vahva?"
"Kuka haluaa olla heikko?"
"Ei kai kukaan halua...Mutta joskus sitä vaan on. Ei se haittaa."(s. 218)

Pikku hiljaa alkaa Royn perheen salaisuudet avautua. Mistä muusta kuin murhan näkemisestä tyttö on niin järkyttynyt ja miksi Josh kokee siitä huonoa omatuntoa? Miksei lahjakas sellonsoittaja Penelope soita enää? Miksi Josh pääsi niin helposti Nokisiipien johtajaksi? Aikuisilla tuntuu olevan myös omat salaisuutensa, jotka liittyvät arvokkaaseen indigoon ja ylipäänsä Queensbridgen kaupungin yksinoikeudesta lentoliikenteeseen.

Minun on hankala päättää, rakastanko tätä kirjaa vai enkö. Kirjan tunnelma jätti jälkensä minuun, mutta silti muutamat asiat jäivät hiertämään mieltäni niin, etten nosta kirjaa lukukokemusteni kärkeen. Liikaa spoilaamatta kirjan juonta se liittyy siihen, mitä Penelopelle tapahtui osin Joshin takia. Se oli mielestäni nuortenkirjaan hiukan moraalisesti hämmentävä juonikuvio. Jäin miettimään, miksi kirjan henkilöt ovat niin kamalan nuoria, esiteinejä, jos kirja on kuitenkin suunnattu aikuisuuden kynnyksellä oleville nuorille? Ymmärrän toki, että heidän ikänsä on juuri se ratkaiseva ikä lapsuuden ja nuoruuden rajamaastossa, joka on ratkaisevaa kirjan idean kannalta. Minulle jäi myös hämärän peittoon teinikäisistä koostuvien jengien lopullinen tarkoitusperä. He pitävät kovasti huolta omista alueistaan, ja jäseneksi pyrkivän pitää suorittaa usein vaarallinenkin tehtävä. Jäsenet lupautuvat pitämään toistensa puolia henkeen ja vereen saakka. Silti jengikuviot jäävät kirjassa mielestäni hiukan heppoisesti selitetyiksi.

Kaikille tuli lahjoittaa Joseph Royn näkemisen ilo. Se johtui ehkä Joshin pitkistä, eleganteista sormista, ehkä hänen silmäripsiensä kulmasta suhteessa koskettimiin, hänen niskanikamistaan, siitä miten rennot hänen hartiansa olivat, mutta Andrew'sta tuntui ettei hän niinkään kuullut musiikkia, jota Josh soitti, vaan musiikin, joka Josh oli. (s. 240)

Enorannan kaunis ja koruileva kirjoitustyyli taas on herkkua kaikille aisteille, ja juuri se osaltaan on luomassa kirjan ihmeellistä tunnelmaa. Parasta Kesämyrskyssä on kielen lisäksi Andrew'n viaton, mutta myös palava rakkaus Joshia kohtaan, ja miten pieteetillä se on kuvattu. Andrew on yllättävän rohkea ja suora, vaikka arastelee Joshia, ja tämä saa itsevarmana pidetyn Joshin hämmennyksiin. Andrew ei kuitenkaan tyydy mihin vain.

Suosittelisin Kesämyrskyä mysteerejä ja kieroilua rakastaville nuorille (15+) ja aikuisille. Siinä on hiukan samaa tunnelmaa kuin Nokkosvallankumouksessa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.

Samantyylistä luettavaa:

Nokkosvallankumous: Siiri Enoranta 

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

39. Kirjassa lennetään


keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Dodo: J.S. Meresmaa

Dodo: J.S. Meresmaa. Myllylahti 2020

Kansi: Karin Niemi

"Dodo on nuorille suunnattu säeromaani, joka tihkuu vimmaa ja kesän loputonta valoa.

Yksinhuoltajaäidin kasvattamalla Iinalla on edessään paha paikka. Arvosanoja pitäisi nostaa, jotta lukiosta ja aikanaan yliopisto-opinnoista tulisi totta. Iina tuntuu kuitenkin onnistuvan vain poissaolojen määrän nostamisessa. Hänellä on syitä. Ensinnäkin on Tuukka. Poikaystävää on nykyään vaikea saada aamuisin edes sängystä ylös, saati hoitamaan asioitaan. Toiseksi on Dodo, heidän vaarallinen salaisuutensa. Luonnontieteellinen ihme, joka vaatii huolenpitoa 24/7.

Sitten äiti pakottaa Iinan kesäksi isän luokse maalle. Isän, joka valitsi mieluummin viinan kuin Iinan, ja jota Iina ei ole nähnyt vuosiin. Että sellainen unelmien kesä edessä.

Iina: mikä muu vois mennä pieleen?
Elämä: hold my beer" (Myllylahti)


Oma arvio:

Luin viime vuonna J.S. Meresmaan hämmästyttävän pienen novellikokoelman Lintuhäkin muotoinen soittorasia, jonka nostin omassa Blogistanian Finlandia -äänestyksessäni toiselle sijalle. Lisäksi olen lukenut joitakin hänen novellejaan eri antologioissa, ja tykännyt  kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Olipa siis iloinen yllätys tämä hänen säeromaaninsa Dodo.

Dodon karva on sileää, 
lasimaista mutta pehmeää.

Se on ristiriitojen eläin, 
synkkä ja musta, 
mutta nyt se tarjoaa
mulle lohdutusta. (s. 49)

Dodo esittelee lukion viimeistä vuotta käyvän Iinan, joka kamppailee identiteettinsä ja poikaystävänsä Tuukan masennuksen kanssa. Lisäksi hänellä on kova huoli esihistoriallisesta lemmikistään Dodosta, jonka hän ja Tuukka löysivät romahtaneesta luolasta. Dodo ei ole enää poikanen, vaan alkaa olla jo iso otus, joka rikkoo paikkoja. Kun Iinan äiti päättää lähettää tytön maalle isänsä luo, koska tytön koulu on kärsinyt, Iina joutuu jättämään Dodon poikaystävänsä ja parhaan ystävänsä Saran hoiviin. Iinaa hiukan huolettaa, koska upea Sara on Tuukan exä. Mutta kummasta hän oikeastaan on mustasukkainen?

Säeromaanissa kuvataan kauniisti Tuukan ja Iinan rakkautta, joka kestää myös Tuukan masennuskaudet. Iinalla on taito piristää synkistelevää Tuukkaa, mutta hän tietää myös sen, ettei yksin voi auttaa rakastaan. Siksi hänen on saatava poikaystävänsä hakemaan ulkopuolista apua, ennen kuin hän lähtee isänsä luo. Onneksi Tuukka suostuu ja Iina saa mielenrauhan. Ainakin hetkeksi.


Tuukka on toukkamoodissa.
Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä
ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.
Kovin ääni mikä siitä kuuluu on
kun se vetää vessan. (s.23)

Iinan ja isän suhde on saanut säröjä monestakin asiasta. Isän alkoholismi ja vanhempien ero, sekä se, ettei isä ole juurikaan ottanut Iinaan yhteyttä, pitää Iinan hyvin varautuneena isän kanssa. Pikku hiljaa Iina joutuu kuitenkin huomaamaan, että ihmiset voivat muuttua: isä ei enää juo ja hänen seurassaan on ihan mukavaa. Vannoutunut lihansyöjäisä suostuu jopa syömään Iinan vegaaniruokia. Isälläkin on lemmikki: sika nimeltä Kalervo.

Sara on aurinko.
Sara on voimasäde.
Sara on järistys
mun mannerlaattojen välissä.

Se katsoo muhun
ja hymyilee
ja mä vajoan ja kohoan
samaan aikaan (s. 76)

Eräänä kauniina päivänä Sara ajaa moottoripyörällään isän talon pihaan, ja silloin Iinan rinnassa räjähtää - hän alkaa yhtäkkiä ujostella kaunista, upeaa ystäväänsä. Jotain onkin muuttunut: he eivät enää kutsu toisiaan leikkisästi Lortoksi ja Horoksi. Iinan sisällä alkaa myllertää miljoonia ajatuksia: onko hän nyt lesbo, bi vai pan? Miten hän voisi tehdä mitään pahaa Tuukalle? Miksei hän voisi saada molemmat, Saran ja Tuukan? Tunteeko Sara edes samalla tavalla?

Sitten Iina kuulee ikäviä uutisia: Dodo on karannut. Iina saa houkuteltua isän lähtemään retkelle Förbyhyn, samaan metsään, jonka luolasta Dodo aikoinaan löytyi. Mutta kun Iina viimein löytää lemmikkinsä, hän joutuu miettimään, mikä on oikea ratkaisu.

Ja mä mietin, miten tästä eteenpäin,
mikä Dodoa odottaa.
Mikä oikeus mulla on
päättää sen elämästä? (s. 124)

Dodo on järisyttävän hieno ja kaunis säeromaani rakkaudesta, ystävyydestä, oman identiteetin löytämisestä, irti päästämisestä, valinnoista ja vastakohdista. Esihistoriallinen lemmikki Dodo symbolisoi selvästi kaikkea sitä, josta Iinan on päästettävä irti. Onko aina valittava joko tai, vai voiko saada molemmat tai kaiken? Siitä tässä kauniissa kirjassa on kyse. Tämä kirja antaa toivoa. Tämä on ihana!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Bibbidi Bobbidi Book


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

46. Kirjassa on sauna




maanantai 6. huhtikuuta 2020

Päivitys Taikuri ja taskuvaras -trilogiaan

Luin Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogian päätösosan Tinasotamiehet, josta tehdyn arvion pääset lukemaan kansikuvaa klikkaamalla.


https://adelheid79.blogspot.com/2019/03/taikuri-ja-taskuvaras-trilogia-anniina.html

tiistai 31. maaliskuuta 2020

Toffee: Sarah Crossan

Toffee: Sarah Crossan. Bloomsbury 2019. Ei suomennettu.

Kansi: Jet Purdie

"When Allison runs away from home she doesn't expect to be taken in by Marla, an elderly woman with dementia, who mistakes her for an old friend called Toffee. Allison is used to hiding who she really is, and trying to be what other people want her to be. And so, Toffee is who she becomes. But as her bond with Marla grows, Allison begins to ask herself –where is home? What is a family? And most importantly, who am I, really?" (Bloomsbury)

Lukunäyte: https://issuu.com/bloomsburypublishing/docs/extract_with_cover/2

Oma arvio: 

Vaikutuin pari vuotta sitten kovasti Sarah Crossanin surullisenriipaisevasta säeromaanista Yksi, joka tutustutti minut  ihan uudenlaiseen kirjoitusmuotoon. Kun sitten huomasin tämän viime vuonna julkaistun Crossanin teoksen, jolla on todella herkullinen nimi Toffee, kirjastomme kokoelmissa, lainasin tämän ihan uteliaisuuttani. Tarina tempaisi minut heti mukaansa ja jätti jälkeensä niin laajan tunnekirjon ja mahtavan, ajatuksia herättävän lukukokemuksen, että huh huh.

Crossan kirjoittaa rankoista aiheista, eikä säeromaanimuoto tee lukemisesta sen kevyempää - päinvastoin. Kun teksti soljuu lyhyinä pätkinä, sanat leikittelevät paperilla eri muodoissa ja ylimääräinen jaarittelu on karsittu, lukemisesta tulee jotenkin vielä intensiivisempää ja koskettavampaa. Toffee ei toki ole kokoajan pelkkää tuskaa ja surua, vaan ilon pilkahduksetkin nousevat esille, usein arkisten asioiden kautta.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Allison karkaa kotoaan. Hän vaeltelee ympäriinsä, hänen reppunsa varastetaan rannalla ja hän päätyy erään talon pihaan, jota hän luulee hylätyksi. Talossa asuu kuitenkin vanha nainen, Marla, joka huutelee pakenevan Allisonin perään Toffee-nimeä. Allison palaa takaisin ja seuraa naista keittiöön, huomaten hyvin pian, että Marla elää ihan omassa maailmassaan. Allison yrittää lähteä, mutta jokin saa hänet jäämään ja teeskentelemään olevansa Toffee. Kun Marla vetäytyy yöpuulle, Allison hipsii talon vierashuoneeseen ja päättää yöpyä siellä.

Who did that to your face?
She asks.

No one did anything to me
I tell her. (s.45-46)

Niinhän siinä käy, että Allison jää taloon. Välillä dementian vaivaama Marla kysyy uudelleen Allisonilta, kuka tämä on, ja Allison vakuuttaa aina olevansa tuo mystinen Toffee, tai sitten uusi siivooja. Allison joutuu välillä todistamaan (ja pelkäämään) Marlan raivokohtauksia ja piileskelemään tämän kodinhoitajalta Peggyltä ja pojalta Donalta. Allison myös todistaa hyvin ikävää tapahtumaa, sillä Marlan poika Donal käyttää niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa dementoitunutta äitiään kohtaan, ja Marla ihan selvästi pelkää poikaansa. Allison tietää mitä pelko on, sillä juuri se ajoi hänet pois kotoa. Allisonin isä nimittäin pahoinpiteli häntä niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja viimeinen niitti oli se,  mitä isä teki hänen kasvoilleen kuumalla silitysraudalla. Allison ei aio enää ikinä palata kotiin.

But how worried can he really be
about me
when he hasn't found me? (s. 313)


Allisonista ja Marlasta tulee ystävät. Allison saa selville, että Marla ja mystinen Toffee ovat joskus nuoruudessaan tanssineet yhdessä, ja niinpä Allison ja Marla pitävät yhteisiä tanssituokioita olkkarissa. Allison auttaa Marlaa myös muissa arjen asioissa. Sattumalta törmätessään Lucy-nimiseen tyttöön Allison keksii keinon tienata rahaa: hän tekee Lucyn (ja pian myös hänen kavereidensa) koulutehtäviä rahaa vastaan. Lucy käyttää Allisonin fiksuutta häikäilemättömästi hyväkseen, ja Allison salaa taas janoaisi Lucylta ystävyyttä, tai jotain enempääkin. Hän kuitenkin luottaa Lucyyn ja tekee kiltisti tehtävät, jotta saa ostettua itselleen ja Marlalle ruokaa ja herkkuja. Lucylle hän valehtelee Marlan olevan hänen isotätinsä.

People watch us,
the teenager and the old woman
sitting in the sand,
hands and hair dirty. (s. 297)


Allison muistelee välillä lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia. Lämpimästi ja kaipaavasti hän muistelee äitipuoltaan Kelly-Annea, joka kesti kaikista äitipuolista kauimmin isän väkivaltaa, kunnes eräänä päivänä pakkasi kamat ja lähti - Allisonin aneluista huolimatta. Kelly-Anne antoi Allisonille sen rakkauden, mitä tämä ei koskaan isältään eikä äidiltään saanut. Allisonin äiti kuoli synnytykseen, ja Allison ajattelee isän syyttävän häntä siitä. Allison myös muistelee kaikkia niitä kertoja, jolloin isä mitätöi, haukkui ja pahoinpiteli häntä. Hän muistelee niitä kertoja, jolloin Allison yritti ja toivoi isän viimeinkin huomaavan hänen tekevän parhaansa, mutta kuinka hän aina joutui pettymään. Allisonin tekemä ruoka sai haukut, hän teki aina vain väärin...


The biggest crime is laziness.
I didn't want him to catch me at it. (s. 285)

Toffee on täynnä isoja asioita, raastavaa surua mutta myös mahtavia oivalluksia ihmisistä, heidän syistään ja seurauksistaan. Kirja auttaa ymmärtämään dementoituneen vanhan naisen kipuilua, mutta myös nuoren naisen rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen kaipuuta. Se pureutuu hyvin kipeään asiaan, perheväkivaltaan kahdessa eri muodossa: vanhemman väkivalta lasta kohtaan ja aikuisen lapsen väkivalta sairasta vanhempaansa kohtaan. Allisonin rohkeus kirjan lopussa antaa toivoa ja nostaa lukijan surun syövereistä taas iloa kohti.

Arvosanani 5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

The Guardian
The Times
The Cosy Dragon
The Bookbag
Books for Keeps
Happy Indulgence
Bookish Bron
Kathryn's Inbox


Samantyylistä luettavaa: 

Sarah Crossan: Yksi

 Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

24. Vieraskielinen kirja, lue tai ainakin selaile

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

KlassikkoKeskiviikko ~ Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie

Eikä yksikään pelastunut: Agatha Christie. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. WSOY 2019 (ensimmäinen (Helka Varhon) suomennos 1940)

Englanninkielinen alkuteos (1939): Ten Little Niggers / (1940) And Then There Were None. Kansi: Martti Ruokonen / fergregory

"Nerokkaan kekseliäs suljetun tilan arvoitus! 

Eikä yksikään pelastunut -dekkari julkaistiin ensi kertaa jo 80 vuotta sitten. Dekkaria on ylistetty Christien parhaaksi.

Syrjäiselle saarelle on kutsuttu kymmenen toisilleen tuntematonta vierasta. Isäntää vain ei näy. Heti tuloiltana vieraille soitetaan gramofonilevyltä viesti, joka syyttää jokaista vierasta vuoron perään murhasta. Sitten alkaa tapahtua. Vieraista yksi toisensa perään murhataan. Pöydällä on aluksi kymmenen posliinista sotilaspoikaa rivissä, mutta jokaisen uhrin myötä pöydältä katoaa yksi sotilas. Koska ulkopuolisia ei ole, joku huoneessa olijoista on syyllinen. Kuka? "(WSOY)

Oma arvio:

Pitäisi lukea enemmän Agatha Christietä, oli ensimmäinen ajatus tämän kirjan lopetettuani. Onkohan kukaan välttynyt yläkoulussa lukemasta tätä brittiläiskirjailijan tunnetuinta teosta? Minä taisin lukea kirjan ensimmäistä kertaa jo alakoululaisena, kun isosiskoni tätä kovasti hehkutti. Silloin kirja tunnettiin vielä nyttemmin rasistisena tunnetulla nimellään. Muistan, kuinka vaikuttunut olin kirjan luettuani, enkä kuitenkaan saanut mitään traumoja, vaikka luinkin murhia pursuavan teoksen alakoululaisena nassikkana. Eikä yksikään pelastunut on siis minulle uudelleenluettu teos.

"Kyllä vain. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, että meidät on kutsunut tänne mielipuoli - luultavasti joku vaarallinen, murhanhimoinen hullu." (s. 65)

Tämä on yksi niistä kirjoista, jonka sivut vain kääntyilevät kuin huomaamatta eikä lukija saa hetken rauhaa, ennen kuin on päässyt loppuun. Kirjassa on haastavasti kymmenen henkilöhahmoa, joihin pitäisi tutustua jännittävän tarinan edetessä. Tosin muutamat putoilevat jo melko varhaisessa vaiheessa, joten huolta ei sen osalta ole. Tutuimmaksi tulevat viimeiseksi saarelle jääneet nuori sihteeri Vera Claythorne, kapteeni Philip Lombard, tohtori Armstrong sekä poliisi herra Blore. Juonen kannalta ei ole kuitenkaan pakollista syventyä kaikkien henkilöiden persoonaan niin syvällisesti, mutta kuitenkin sen verran, että lukija voi alkaa tehdä omaa salapoliisityötään omassa päässään. Kaikilla henkilöillä kun on jokin salaisuus kannettavanaan.

Murhaajasta valitettavasti minulla oli aavistus, vai oliko se jokin ikimuistoinen muistijälki viimelukemastani vuosikymmenten takaa? Osasin kuitenkin aavistaa sen hänen käytöksestään ja olemuksestaan. Tämä oli minusta vähän harmillista.

Kymmenen pientä sotilaspoikaa paistin söi lämpimän.
Yksi kun luuhun tukehtui, jäi jäljelle yhdeksän. (s. 39)

Kirjassa on paljon loistavia elementtejä, kuten toistuva sotilas-teema: huoneentauluissa esiintyvä lastenloru Kymmenen pientä sotilaspoikaa, jonka mukaan murhat tapahtuvat; oleskeluhuoneen kymmenen posliinista sotilaspatsasta, jotka hupenevat murhien myötä ja itse saaren nimi, Soldier Island. Kaikilla kymmenellä vieraalla on kontollaan jonkin ihmisen kuolema. Alkuun he osaavat vakuutella syyttömyyttään, mutta tarinan edetessä alkaa paljastua, että jokainen on enempi tai vähempi murhaaja. Se tekee jokaisesta potentiaalisen syyllisen saaren murhiin.

Eikä yksikään pelastunut ei ole syyttä roikkunut yläkoululaisille suositeltujen klassikkoromaanien listalla vuosikymmenestä toiseen.  Jännitystä lietsova ja helppolukuinen rakenne tekee kirjasta sujuvalukuisen. Suosittelen tarttumaan tähän nimenomaiseen Jaakko Kankaanpään uudistettuun suomennokseen, jossa myös lastenloru on suomennettu Alicen alasin suomennospajassa sovinnaisempaan muotoon. Uusia suomennoksia on ilmestynyt viime vuosina myös muista Christien teoksista, kuten niin ikään klassikkodekkarista  Idän pikajunan arvoitus.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:


Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

25. Kirjassa ollaan saarella

Pohjoinen lukuhaaste saa merkinnän kohtaan:

9.   Kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailija todennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

A book with more than 20 letter in its title