lauantai 30. marraskuuta 2019

Sontaa: Ulla Donner

Sontaa: Ulla Donner. Suomentanut Sinna Virtanen. S&S 2019.

 
Ruotsinkielinen alkuteos: Skiten

"Kapitalismista, perunatuotteista ja vapaudesta 

Kaikki ovat ilmastovegaaneja, intersektionaalisia feministejä, poliittisesti valveutuneita aktivisteja, ja tekevät työtä asioiden parissa, joihin todella uskovat. Vai onko kaikki sittenkin vain samaa vanhaa paskaa uudessa paketissa?

Mainostoimistossa käydään yt-neuvotteluja ja after workissa puretaan tuntoja. Dream Hackers Disruption Agencyn työkaverukset puhuvat keskenään siitä, miten paljon vapautta heillä oikeastaan on. Ovatko he itse valinneet työnsä ja elämäntapansa? Voivatko he edes vaikuttaa siihen, miltä oma elämä tulevaisuudessa näyttää?

Töissä on käynnissä uuden perunapohjaisen makkaran lanseeraus. Innovatiivisen lihankorvikkeen ongelmana vain on, että perunassa ei ole juurikaan proteiinia. Ratkaisu löytyy, mutta siinä piilee omat vaaransa.

Sontaa kertoo kapitalismista, perunoista ja halusta vetää itsensä alas vessanpöntöstä." (S&S)

Oma arvio:

Luin aiemmin Sarjakuvametro-haasteen hengessä Ulla Donnerin aiemman sarjakuvateoksen Spleenish (S&S 2017), jossa on vahvoina teemoina yhteiskunnalliset epäkohdat, ja päähenkilön itsesäälissä rypeminen, melankolia ja lievä masennustila. Pidin kovasti hänen kantaaottavasta tyylistään ja persoonallisesta piirrosjäljestään. Niinpä kiinnostui heti tästä uutukaisesta sarjakuvasta Sontaa, jonka harmoninen pinkki-harmaa kansi on jotain muuta kuin kirjan sisältö.

Kirjan keskiössä on Dream Hackers Disruption Agency -niminen mainostoimiston työntekijät, jotka ovat suunnittelemassa uuden lihankorviketuotteen, perunasta kehitellyn makkaran eli Pekkaran mainoskampanjaa. Mainostoimiston pomo on oikea karikatyyri: yli-innokas, lääppiväinen, outoja metaforia käyttävä kouhottaja. Kun mainostoimiston työntekijöille selviää, että heidät ehkä tullaan irtisanomaan kampanjan jälkeen, päättävät he porukalla lähteä afterworkille. Baarissa he tapaavat luovaa kirjoittamistyötä tekevän tuttavansa, jota he yhtä aikaa ihailevat ja paheksuvat. 

Yhdessä tuopposten ääressä jutellaan Pekkarasta ja sen järjettömyydestä (eihän perunassa ole proteiinia!), entisistä suhteistaan, seksismistä, samalla kun coloradonkuoriaiset valtaavat pikku hiljaa kaupunkia. Pekkaran kehittäneet ihmiset ovat näet ratkaisseet tuotteensa protskuongelman lisäämällä siihen murskattuja kuoriaisia. Homma meinaa levitä käsiin.


Tarinan lomassa käydään läpi monia mielenkiintoisia ilmiöitä. Yllä olevassa kohtauksessa Dream Hackersin miespuolinen työntekijä on hämmentänyt naiskollegaansa puristelemalla tätä ratikassa takapuolesta, ihan vaivihkaa. Naisen reaktio on hämmennys, ihmettely ja sitten viha. Reaktio tulee vasta tapahtuneen jälkeen, ja siitä huokuu syyllisyys siitä, olisiko hänen pitänyt tehdä jotain asialle. Lisäksi baarikeskusteluissa yksi työntekijöistä kertoo aiemmasta suhteestaan narsistisen miehen kanssa. Baarissa jutellaan myös työstä, vapaudesta ja omista valinnoista.

Sontaa on yhtä aikaa vakava, hauska, ahdistava ja ehdottomasti ajatuksia herättävä sarjakuvateos. Ulla Donnerin kynänjälki on persoonallista ja helppoa seurattavaa tällaiselle sarjakuvanoviisille. Sarjakuvan aiheet ovat ajankohtaisia, kuten se, miten erilaisia vaihtoehtoja lihansyönnille on jatkuvasti kehitteillä - ovatko lihattomat tuotteetkaan aina niin eettisiä ja terveellisiä? Missä menee se raja, kun huomaa parisuhteen olevan kaikkea muuta kuin terve? Mihin kaikkeen työntekijöiden tulee työssään taipua?

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja nettijulkaisuissa:



Samantyylistä luettavaa:



maanantai 25. marraskuuta 2019

Shades of Magic -trilogia: V.E. Schwab

Magian syvempi sävy: V.E. Schwab. Suomentanut Mika Kivimäki. Karisto 2019. (Shades of Magic #1)

Englanninkielinen alkuteos (2015): A Darker Shade of Magic. Kansi: Will Staehle.

"Pelastaakseen kaikki maailmat heidän on ensin selvittävä hengissä

Useimmat tuntevat vain yhden Lontoon - mutta entä jos niitä onkin useampi? Kell on yksi viimeisistä antareista - velhoista, joilla on harvinainen ja haluttu kyky matkustaa maailmojen välillä. Harmaa Lontoo - likainen, ahdas ja magiaton - on hullun kuningas Yrjö III:n koti. Punainen Lontoo on täynnä elämää ja taikuutta. Valkoista Lontoota hallitsee kuka tahansa valtaistuimelle tiensä murhannut. Ja entisaikoina oli olemassa myös Musta Lontoo...

Virallisesti Kell palvelee lähettiläänä kaupunkien hallitsijoiden välillä. Epävirallisesti hän on salakuljettaja, joka tarjoaa tarpeeksi maksaville murusia maailmoista, joita nämä eivät tule koskaan näkemään. Erään kaupan mennessä mönkään Kell pakenee Harmaaseen Lontooseen ja törmää Lila Bardiin, varkaaseen jolla on isoja unelmia. Ensin Lila ryövää Kellin, sitten pelastaa tämän vaaralliselta vastustajalta ja lopulta juonittelee itsensä mukaan hurjaan seikkailuun toisiin maailmoihin." (Karisto)

Oma arvio:

Epäilen kärsiväni nyt melkoisesta fantasiaähkystä, sillä minulla on ollut tänä vuonna luettavanani melko monta - vieläpä suhteellisen muhkeaa - fantasiakirjaa. Olen kahlannut tätä V.E. Scwabin Shades of Magic -trilogian avausosaa jo viime keväästä asti, ja miltei menettänyt toivoni siitä, että saisin kirjan luettua joskus loppuun. Kirja ei ollut suinkaan huono, vaan jokseenkin kiehtova ja sutjakkaasti luettava.  Jokin koukku jäi kuitenkin selvästikin puuttumaan, jonka seurauksena lukemiseni ei edennyt ja siihen tuli pitkiä taukoja.

Magian syvempi sävy esittelee erilaisen Lontoon, sellaisen, jossa on monta eri rinnakkaismaailmaa. Kirjan päähenkilö, nuori verimaagikko eli Antari nimeltä Kell, liikkuu sutjakkaasti maailmojen välillä ja salakuljettaa erilaisia tavaroita siinä sivussa, kun toimii vallanhimoisten hallitsijoiden juoksupoikana. Sattumoisin hän tulee löytäneeksi sellaisen esineen, joka sisältää hyvin voimakasta ja vaarallista taikuutta.

Nykyään ainoastaan Antarit pitivät hallussaan tarpeeksi voimaa luodakseen uusia ovia ja ainoastaan he kykenivät kulkemaan niistä. Antarit olivat aina olleet harvinaisia, mutta kukaan ei tiennyt kuinka harvinaisia ennen kuin ovet suljettiin ja heidän lukunsa alkoi pienentyä. (s. 30)

Kellillä on omat nimityksensä eri maailmoille: Harmaa Lontoo on menettänyt taikuutensa, Punainen Lontoo on vielä maaginen, Valkoinen Lontoo on nääntymässä ja Musta Lontoo on kuollut paikka, minne kukaan ei vapaaehtoisesti enää halua.  Kellin tukikohta on Punainen Lontoo, jossa Thames virtaa kaupungin läpi punaisena. Kell on  osa kuningasperhettä ja pitää  prinssi Rhytä omana veljenään, niin hyvässä kuin pahassakin. Kell on tuotu perheeseen pikkuisena, eikä hän tiedä omaisistaan mitään muuta, kuin että nämä eivät voineet olla Antareja, sillä taikuus ei siirry verenperintönä.

Hän oli jo vetämässä hihansa alas, kun pieni, kiiltävä arpi sattui hänen silmiinsä. Kuten aina. Se oli aivan kyynärtaipeen  alapuolella, ja viivat olivat hämärtyneet niin, että symbolia oli melkein mahdoton tunnistaa. (s. 57)

Toinen keskeinen henkilö kirjassa on nuori Lila Bard, joka elää Harmaassa Lontoossa taskuvarkaana. Lilan ja Kellin tiet kohtaavat, kun neito varastaa Kelliltä Mustasta Lontoosta peräisin olevan maagisen kiven. Kellin on saatava tuo vaarallinen esine takaisin, mutta Lila ei olekaan mikään helppo vastus. Kell joutuu pelastamaan kuitenkin naisen pulasta, kun toinen antairi Holland ahdistelee tätä. Näin Kell tulee ottaneeksi Lilan mukanansa Punaiseen Lontooseen, vaikkei se olisi pitänyt olla mahdollista. Tietenkin näiden nuorten välit lämpenevät tarinan tuoksinassa, kun he tajuavat yhdistää voimansa ja taitonsa taistelussa pahaa vastaan.

Maailma kuului hänelle.
Maailmat kuuluivat hänelle.
Ja hän aikoi valloittaa ne kaikki. (s. 417)

Magian syvempi sävy on periaatteessa täydellinen fantasiakirja: Siinä on äiditön ja isätön miessankari, rohkea kick-ass naissankari, kuninkaallista juonittelua, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja rinnakkaismaailmoja. Kirjan lopussa on monipuolinen liiteosio, jossa on selitetty antarien verikäskysanoja sekä kirjailijan kehittelemän arnesinkielen perusteet. Lisäksi siellä on lisätarinoita kirjan maailmasta.

"Maailmat ovat kuin paperinpalasia päällekkäin pinottuina." (s. 203)

Jotain jää silti puuttumaan, jotta olisin imaissut tämän kirjan pikavauhtia menemään helppolukuisuudestaan huolimatta. Oliko se sitä, että juoni ei lähtenyt vetämään heti alusta saakka, hankala sanoa. Kirjan tarina oli parhaimmillaan puolivälin jälkeen, kun Lilan ja Kellin tiet yhtyvät. Eri Lontoot ovat minusta kiehtovin osa kirjan maailmasta, etenkin Punainen Lontoo taikuuksineen. Olisin kuitenkin kaivannut vielä perusteellisempaa maailmojen kuvausta ja erilaisuutta maailmojen välille. Sydämeni lämpeni kovasti Kellin ja Rhyn veljeydestä ja ystävyydestä. Olen silti vielä kahden vaiheilla, luenko jatko-osia Tummenevat varjot (2019) ja Loihdittu valkeus (2020.)

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Oksan hyllyltä
Kirjavinkit (Mikko)
Taikakirjaimet
Nörttitytöt (Tuuli Veteläinen)
Neverendingly

Samantyylistä luettavaa:

Veren ja luun lapset -sarja: Tomi Adeyemi
Savuvarkaat-sarja: Sally Green
Hopea-sarja: Victoria Aveyard
Usvasyntyinen-trilogia: Brandon Sanderson



lauantai 16. marraskuuta 2019

Sadie: Courney Summers

Sadie: Courtney Summers. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2019.

Englanninkielinen  alkuteos (2018): Sadie. Kansi: Tiia Javanainen/ Purotie Design & iStock/ LightFieldStudios

"Cold Creekin pienessä kaupungissa 19-vuotias Sadie voi luottaa vain itseensä. Hänen äitinsä jätti Sadien ja tämän pikkusiskon Mattien omilleen, kun tytöt olivat pieniä. Kun Mattie löytyy murhattuna, Sadien koko maailma romahtaa. Poliisilla ei ole epäiltyjä, mutta Sadie on vakuuttunut, että hän tietää tappajan henkilöllisyyden. Nyt hän ei voi levätä ennen kuin on kostanut sisarensa kohtalon. Hinnalla millä hyvänsä.

Radiotoimittaja West McCray omistaa uuden podcastinsa Sadien tarinalle ja yrittää selvittää, mitä oikeastaan tapahtui. Tunsiko Sadie murhaajan? Saiko hän ikinä syyllisen kiinni?"(Karisto)

Oma arvio: 

*Spoiler alert*

"Kuten niin monet tarinat, tämäkin alkaa kuolleesta tytöstä."  Näin lukee kirjan takakannessa verenpunaisin kirjaimin. Kirjan aihe, valkopohjainen kansi ja punainen fontti kirjan nimessä tuo mieleen viime vuonna julkaistun, niin ikään YA-jännärin Yksi meistä valehtelee, joka sai minut janoamaan lisää nuorille aikuisille suunnattuja jännäreitä. Kuitenkin tuo Karen McManusin kirja on sivujuonineen viihteellisempi kuin Sadie, jota voisin jopa kuvailla surullisen raadolliseksi ja omalla tavallaan kammottavaksi. 

Kirjassa vuorottelee West McGrayn juontama Tytöt-podcastin ja Sadien oma näkökulma ajasta ennen Podcastin julkaisemista - ja Sadien mystistä katoamista. Vaihe vaiheelta lukija saa kulkea epätoivoisen 19-vuotiaan nuoren naisen matkassa, alkaen pakoauton ostamisesta ja päättyen todelliseen arvoitukseen. Matkallaan Sadie valottaa meille hänen lapsuuttaan, jota ei juurikaan ole ollut. Huumeriippuvainen äiti Claire asui tyttöjensä Sadien ja Mattien kanssa asuntovaunualueella ja toi kotiin isäpuoliehdokkaita, eikä tyttöjen oikeasta isästä ikinä puhuttu. 

Yksi isäpuolista on kirjan juonen ja tapahtumien kannalta merkityksellinen, nimittäin Keith, josta asuntovaunualueen omistaja ja lopulta Clairen kadottua myös tyttöjen äidinkorvike May Beth Foster pitää eniten, sillä tämä hurmaa ihmiset käytöksellään ja "huolehtii" tytöistä Clairen ollessa yötöissä. Sadie vihaa tuota miestä, sillä tämä ei ole niin puhtoinen kuin luulisi. Häntä Sadie lähtee jäljittämään yksinäisellä road tripillään. Lukijalle ei käy epäselväksi nuoren, katkeran ja surunmurtaman tytön aikeet, sillä hän pakkaa mukaan taittoveitsen ja kuvan Keithistä. Clairen 13-vuotias pikkusisko Mattie on löytynyt murhattuna nurmikentältä, ja Sadie tietää, kuka hänen surmasi. Hän aikoo ottaa oikeuden omiin käsiinsä.

Kolmetoista, Mattie.
Pidin sinut hengissä kolmetoista vuotta.
Herätin hänet aamuisin, laitoin ruoat, saatoin hänet koulubussille, olin pysäkillä vastassa, kun koulupäivä oli ohitse, raadoin niska limassa, jotta pysyisimme elämän syrjässä kiinni. (s. 113)

West McGray on alkanut selvittää podcastissaan kadonneen Sadien tapausta lähinnä May Beth Fosterin pyynnöstä. Sadien oma äiti Claire on jättänyt tytöt oman onnensa nojaan, mutta ilmestyy kirjan loppuvaiheilla kuvioihin. Tytöt-podcastissa haastatellaan Sadien matkallaan kohtaamia ihmisiä, kuten liftarina kyydissä matkannutta Cat Matheria. 

Montgomeryssä Sadie on tutustunut paikallisiin nuoriin sillä tekosyyllä, että yksi heistä on Silas Baker -nimisen miehen tytär. Kuka on tuo sliipattu, vaikutusvaltainen Baker ja mitä Sadie hänestä haluaa? Hänellä on sama likainen harrastus kuin Keithillä, jota Sadie nyt etsii nimellä Darren Marshall. Murjottuna Sadie jatkaa matkaansa Langfordiin, jossa Darren nimisen miehen sanotaan majailevan eräässä motellissa. Matkaan nousee aiemmin mainittu liftari Cat, joka kuitenkin häippäsee kesken matkan säikähdettyään Sadien taittoveistä. Motellilla Sadie huomaa olevansa jo lähempänä Darrenia, mutta ei kuitenkaan tavoita tätä. Lopulta hän kuitenkin saa tietää miehen lopullisen sijainnin, mutta koituuko tämä hänen kohtalokseen.

May Beth sanoi usein, että on väärin vihata ihmisiä vain siksi, että he ovat parempiosaisia. Hän sanoi, etten voi vihata ketään sellaisen vuoksi, mutta hän on vaarassa. Kyllä minä voin. Ja vihaankin. Vihasta tulee oiva muuri minun ja sen nälkäisen kaipauksen väliin, joka myrkyttää sisuskalut ja vääntää ne nurin. (s. 111) 

Olen jättänyt tarkoituksella mainitsematta tähän asti Sadien änkytyksen. Se kulkee mukana Sadien repliikeissä, ja on takuulla lukijalle yhtä hämmentävää kuin kirjan sivuhenkilöillekin. Sadien änkytys pahenee hänen ollessa hermostunut tai jännittynyt, ja hän on myös oppinut huijaamaan välillä änkytystään. Hän on myös tottunut ihmisten reaktioihin, jotka vaihtelevat kiusaantuneisuudesta sääliin. Osa tuntuu ajattelevan automaattisesti, että änkyttävä Sadie on vähäjärkinen. Näinhän ei tietenkään ole, ja änkytyksen syyt ovat edelleen epäselviä. (Lisätietoa änkyttämisestä löytää muun muassa Suomen änkytysyhdistys ry:n sivuilta.)

"Kun isoisäni oli nuori, nunnat uskoivat, että tuo paranee piiskaamalla."
Mies nauraa. Hän puhuu änkytyksestäni. Tuijotan häntä niin kauan, että hän punastuu ja alkaa takellella, muttei saa peruttua sanojansa. (s. 210)

Kirjan loppu jättää minut hoomoilaseksi ja suorastaan epätoivoisen ahdistuneeksi. Mitä, miksi, miten, MISSÄ? Lopetus on siis jännäriin täydellisen epämääräinen ja kysymyksiä ilmaan heittävä. Kirjan päähenkilö on kasannut sisälleen suuren määrän vihaa, eikä ole saanut sitä määrää rakkautta, kuin olisi ansainnut. Lisäksi Sadie muistaa jatkuvasti Keithin, sen, miten tämä tuli hänen huoneeseensa äidin ollessa töissä, tai kylpyhuoneeseen tämän ollessa pesulle, tai... Hänen äitinsä Claire on sanoin ja teoin osoittanut, että rakastaa Mattieta enemmän kuin Sadieta, ja tämä on jättänyt suuren haavan nuoren naisen sydämeen. Niinpä ei ole ihme, kun hän hämmentyy kovasti, kun Montgomeryssä yksi paikallisista nuorista, Javi, kiinnostuu hänestä aidosti. Sadie jopa hetken miettii, kuinka helppoa olisi vain jäädä Javin luo ja ottaa tämän rakkaus vastaan. Mutta ei, Sadie kulkee määrätietoisesti kohti päämääräänsä.

Aion tappaa miehen.
"Mä teen sen", kuiskaan hiekkaiseen maahan kerran toisensa jälkeen.
Teen, teen, teen. 
Minun on pakko.
Aion tappaa miehen, joka tappoi siskoni. (s. 253)

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa: 

Yksi meistä valehtelee: Karen M. McManus

Courtney Summers kertoo Sadien kirjoittamisesta ja siitä, miksi aikuisten tulisi lukea kirja:


perjantai 8. marraskuuta 2019

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja

Suomea lohikäärmeille: Briitta Hepo-oja. Otava 2019

Kansi: Tuuli Juusela

"Trillerimäinen fantasia vaihtoehtoisesta 2000-luvun Suomesta. 

Pinnan alla kytee: tasavaltalaismieliset anarkistit yrittävät murtaa Suomen kuningaskunnan tiukkoja valtarakenteita. Säätyjako sanelee nuorten elämää, ja eriarvoisuus rehottaa. Tavallinen kansa elää köyhyydessä ja uhraa haltioille. Noituutta harjoitetaan laittomasti.

Lyseota käyvän Timin lemmikkilohikäärme karkaa. Sen seurauksena varaton Tim tutustuu Lynxiin, opiskelijatyttöön, joka kuuluu vauraaseen sukuun ja ritarisäätyyn. He ihastuvat ja alkavat tapailla, mikä ei miellytä kaikkia. Onko epäsäätyinen rakkaus edes mahdollista? Kuinka kova hinta on maksettava lupauksensa pitämisestä? " (Otava)

Oma arvio:

Tässäpä kirja, joka yllätti minut iloisesti. Olin hiukan epävarma, otanko tätä Siilin kuolema ja Hylättyjen lasten kaupunki -teoksilla (Myllylahti) tutuksi tulleen Briitta Hepo-ojan uusinta blogilukemistooni, mutta jokin Suomea lohikäärmeille -kirjan kuvauksessa (ja ehkä hieman kauniin punaisessa kannessakin) sai minut kuitenkin houkuteltua tämä lukemaan. Onneksi!



Kirjan tarina ja maailma sieppaavat minut heti mukaansa. Kirja ei ole vaihtoehtohistoriaa, vaan vaihtoehtohistorian jälkeistä nykyisyyttä, jossa Suomi on kuningaskunta, jaettu Etelä-Suomeen sekä pelottavaan ja tuntemattomaan Botniaan, Jossa on nykyisen Oulun ja Kainuun sekä Pohjanmaan alueen lisäksi muun muassa Koillismaa (Kuusamon seutu) ja Erämaat (Lappi). Kirjan Suomessa kohutaan yhä noidista, joiden arvellaan suurimmaksi osaksi vetäytyneen Botniaan, ja pakanauskonnot ovat vielä valta-asemassa, kun kristinusko vasta nostaa päätään. Pian on käsillä rakastetun prinsessa Freijan häät, mutta tasa-arvoa kannattava terroristijärjestö TASA pitää ihmiset valppaina.

En ollut ikinä törmännyt noitaan. Tai jos olinkin, en tiennyt sitä. Noidat oli poltettu roviolla melkein sukupuuttoon. Alkuperäisiä noitasukuja oli enää erämaissa, ja ne loput, jotka eivät olleet paenneet ulkomaille, piileskelivät maan alla. (s. 81)

Kirjan päähenkilöinä ja minäkertojina vuorottelevat helsinkiläiset Lynx ja Tim, jotka eivät kirjan alussa vielä tunne toisiaan, mutta tarinan edetessä heidän tiensä kohtaavat sattuman kautta. Lynx af Bjarmia opiskelee kirjallisuutta yliopistossa ystävänsä Magdalenan kanssa, joka on ystäväänsä varakkaammasta ja arvovaltaisemmasta aatelisperheestä. Lynxin perhe kuuluu ritarisukuun, ja niinpä hänen isosiskonsa Fox on sotilaskoulutuksessa Kuninkaallisessa Ratsuväessä. Yliopiston kyseenalaistettu lehtori Max Viima antaa noituusaiheisella luennollaan Lynxille ajattelemisen aihetta: aikooko Lynx jatkaa perheensä odotusten mukaisesti sotilaaksi vai hakeutua oman mielenkiinnon mukaiselle alalle. Lynxin perhe taiteilijaäiteineen edustaa harvinaista bjarmilaista sukujuurta, ja he ovat ateisteja. Lynx kiintyy äitinsä taiteilemaan jómali-patsaaseen, ja alkaa kantaa sitä onnenkaluna paikasta toiseen ystävänsä Magdalenan kiusaksi, joka kuuluu kristittyyn perheeseen. Lynxin täytyy noudattaa myös aina elämässään Ritarikoodia, jossa muun muassa kaikki annetut lupaukset täytyy pitää. Tämä aiheuttaa harmia tytölle, sillä hän on mennyt lapsena lupautumaan serkkunsa Franzin vaimoksi, jos ei ole avioitunut ennen 25 vuoden ikää.



Lyseon viimeistä luokkaa käyvä Timjami Leivonen kuuluu alempiarvoiseen luokkaan ja asuu yhdessä siskonsa Kanelin kanssa Helsingin Roihuvuoressa. Kirjan tapahtumat alkavat vyöryä siitä, kun Timiltä karkaa hänen enoltansa syntymäpäivälahjaksi saama lohikäärme ylempiluokkalaisten venealueelle. (Tämä saattaa johtua siitä, että Tim ystävänsä Leon kanssa tulee suututtaneeksi pihahaltiat syömällä niille tarkoitetun suklaakakkupalasen.) Timin pikkainen ja huonotapainen lohikäärme menee sattumoisin Magdalenan perheen veneelle, jossa tyttö on tunkeutujaa kiväärin kanssa vastassa. Tim säikähtää ihan yhtä paljon kuin Magdalenakin, joka ei halua kenenkään kuulevan hänen aseestaan, ja niinpä parempiin piireihin kuuluva tyttö myöhemmin kutsuu pojan  kavereineen Freijan häiden kunniaksi järjestettyihin bileisiin. Siellä Tim tulee tutustuneeksi Lynxiin, joka vaikuttaa pojasta ihan mukavalta.

"Ei nyt kauheasti vaikuta siltä, että meistä kenestäkään olisi tulossa J.K. Rowlingia, varsinkaan kun sen kirjat on Suomessa sensuurissa", minä sanoin. "Saanko mä mennä hautautumaan mereen?"
"Ei. Siellä on nähty jättimäinen meritursas", Leo kertoi vakavissaan. "Sellainen ei tiedä hyvää." (s. 102)

Kirjan maailmassa tulee tutustuneeksi kaikkeen sellaiseen, mitä Suomessa on ollut ennen uskonpuhdistuksen aikaa. Aiemmin mainittujen haltioiden ja noitavainojen lisäksi kirjassa lääkitään luonnonmukaisesti ja kauhistellaan länsimaista lääketiedettä leikkauksineen ja verensiirtoineen, uskotaan useisiin jumaliin, kahvi on hyvin säännöstelty ylellisyystuote ja nuoretkin teitittelevät toisiaan, ennen kuin tekevät sinunkaupat. Kuitenkin esimerkiksi teknologia ja Internet on kehittynyt samaan tapaan kuin oikeastikin ja tekstissä vilahtelee muutamia nykymaailman popbiisejä ja -artisteja, bileruuat ja -juomat ovat samoja tuttuja kuin nykymaailmassa ja myös J.K. Rowling Harry Pottereineen on olemassa, joskin kyseiset kirjat ovat pannassa. Myös Euroopan Unioni näyttäisi olevan olemassa, sillä kirjassa mainitaan EU-tuetut ruuat, joita Timin ja Kanelin täytyy vähävaraisina hyödyntää.

"Mun täytyy löytää sen kanssa yhteinen kieli. Mä aion opettaa sille suomea", päätin. "Mä lupaan sen."
"Yhtä hyvin voisit opettaa lehmän lentämään", Leo sanoi. (s. 37)

Kiehtovinta kirjassa on Timin lohikäärme, jonka mukaan kirjakin on saanut nimensä. Kirjan maailmassa lohikäärmeet ovat evoluution seurauksena kutistuneet ja niitä käytetään vielä jonkin verran lemmikkeinä. Timin saama lohikäärme on itämaista lajia, joten se ei syökse tulta vaan pikkuisia sadepilviä. Netti- ja kirjalähteiden mukaan lohikäärmeet voivat oppia puhumaan, ja niinpä Tim koettaa kovasti opettaa omaa lemmikkiään puhumaan - tuloksetta. Lohikäärme pitäisi muutenkin saada tavoille, sillä se tekee päivisin Timin ja Kanelin asunnossa tuhojaan syömällä verhoja ja sanomalehtiä. Hauskaa on se, että Tim teitittelee omaa lohikäärmettään, sillä noita ikivanhoja otuksia pitää kunnioittaa suuresti.

Pidän suuresti myös kirjan nimistä: Timin perheessä on mausteaiheisia nimiä, kuten Timjami, Kaneli ja heidän Rosmariini-tätinsä. Lynxin perheessä käytetään taas latinalaisia nimiä, kuten Lynx, Fox ja Feenix. Rakastan tällaisia pieniä, mutta huolella mietittyjä yksityiskohtia!

Kirjan hyvin avoin loppuratkaisu jää minua mietityttämään ja hiukan harmittamaankin. Onkohan kirjalle tulossa jatkoa?

Annan arvosanaksi 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

En löytänyt muita bloggauksia.


Helmet-haaste saa kirjan kohtaan:

39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
(Jos lohikäärme lasketaan eläimeksi, lasketaanhan?)