lauantai 30. maaliskuuta 2019

Taikuri ja taskuvaras -trilogia: Anniina Mikama

Taikuri ja taskuvaras: Anniina Mikama. WSOY 2018. (Taikuri ja taskuvaras #1)

Kansi: Sami Saramäki

"Vakuutan teille, että teitä vedetään nenästä ihan koko rahan edestä!

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, juonittelua ja jännitystä. Se on tarina, jossa ihmeistä ja unista tulee totta.

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890 ja Mina on pian osa show'ta, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon, liikkumaan ja puhumaan.Nuoret huomaavat olevansa toisilleen enemmän kuin ystävät, mutta kummankin menneisyydessä on pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla - muutama taikatemppu hihassaan." (WSOY)

Oma arvio:

Olen pyöritellyt tätä kauniskantista kirjaa käsissäni siitä asti, kun se vuosi sitten ilmestyi, mutten jostain syystä saanut luettua Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarasta kuin vasta nyt. Viime vuoden Hel-YA:n yleisöäänesyksessä kirjan päähenkilöt, Mina ja Tom, voittivat parhaan YA-kirjaparin palkinnon, samaten kun graafikko Sami Saramäen taiteilema kansi voitti samassa äänestyksessä parhaan YA-kirjakannen palkinnon. Lisäksi kirja voitti vuoden 2018 Topelius-palkinnon.

Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Mina, on tottunut elämään köyhyydessä ja kurjuudessa sen jälkeen, kun hän menetti vanhempansa traagisessa onnettomuudessa. Mina elättää nyt itsensä taskuvarkaana, ja asuu vuotavassa ladossa 1800-luvun lopun Helsingissä. Kun Mina huomaa nuoren, komean miehen sujauttavan hienon kellon taskuunsa, Mina huomaa jälleen kerran tilaisuutensa koittaneen. Varkaus onnistuu loistavasti, mutta kotivajalleen päästyään Mina huomaa, ettei hänen varastamansa esine näytäkään kellolta. Ja sitten oven takana jo huhuileekin tuo sama nuorimies, joka pyytääkin poliisien kutsumisen sijaan Minan kahville kanssaan ja tekee ehdotuksen, joka muuttaa täysin Minan elämän. Näin Mina muuttaa Tomin hienoon kartanoon, alkaa pitää seuraa erityisen kärttyiselle ja hankalalle professorille. Lisäksi hän saa auttaa muissakin talon askareissa.

Se oli taidetta ja todellista magiaa, ja katsomon pimeydessä Mina tunsi, kuinka kaikki hänen ympärillään olivat unen kaltaisesssa tilassa, johon taikuri oli heidät vaivuttanut ja piti heitä nyt täysin vallassaan. (s. 117)

Tomasz Alexander on niin ammatiltaan kuin elämäntavaltaan taikuri, mutta myös keksijä. Hänen talonsa pursuaa hänen ihmeellisiä mekaanisia keksintöjä, jotka tuntuvat sen ajan ihmisiltä ihmeellisiltä. Aidon oloiset lentävät linnut, ihmeellinen sisälle rakennettu puutarha eläimineen ja ihmeelliset illuusioshowt hämmästyttävät ihmisiä. Mina katselee lumoutuneena, kuinka Tom osaa flirttailla yleisölle ja tietysti ihastuu nuoreen mieheen välittömästi. Vapaa-ajalla Tom käyttäytyy kuitenkin oudon muodollisesti ja kohteliaasti. Yksi Tomin ihmeellisimmistä keksinnöistä on tismalleen Tomilta näyttävä humanoidirobotti, jota kutsutaan Sotamieheksi. Sotamiehen aivot koostuvat ihmeellisistä virtapiireistä, ja robotti onkin hyvin oppivainen ja eläväisen oloinen ihme. Mutta mitä ihmettä Tom tuntuu koko ajan salailevan menneisyydestään, ja miksei hän voi osoittaa Minaa kohtaan kiintymyksen merkkejä, vaikka selvästi pitää tästä kovasti. Professori väittää löytäneensä Tomin aikoinaan tajuttomana kadulta.

- Miksi valitsit juuri minut? hän kysyi.
- Kuinka niin? kysyi Tom. - Minä kun luulin, että sinä valitsit minut.
- Sinä olit vain...väärässä paikassa väärään aikaan.
- Oletko varma? Ehkäpä minä olinkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan?
- En tiedä.
- Ei se mitään. Entä voisitko uskoa, että jokainen on ansainnut uuden tilaisuuden,vaikka olisikin tehnyt jotakin väärin?
Mina nyökkäsi hitaasti.
- Siihen minä voisin uskoa, hän sanoi. (s.56)

Kirjan juoni kietoutuu jännittäväksi vyyhdeksi, kun rikas herra Morton kutsuu Tomin esiintymään suuren tavaratalonsa avajaisiin, ja vanhan miehen nuori rouva Cecilia ihastuu Tomiin kovasti. Mina joutuu todistamaan kauheuksia vakoillessan epäilyttävän naisen touhuja, ja pääsee myös vihille siitä, mitä hänen vanhemmilleen mahdollisesti on tapahtunut.

Minulla oli hyvin toisenlainen käsitys kirjasta etukäteen. Odotin todella hykerryttävää romantiikkaa - sitä ei ollut. Odotin enemmän magiaa ja taikuutta - se jäi muutamaan esitykseen. Olin koko kirjan ajan ihmeissään sen kohderyhmästä: Minan näkökulmakerronta on kovin lapsekasta ja kirjan romanttinen osuuskin jää niin kesyksi, että kirja olisi mielestäni enemmän jo varhaisnuorille sopivaa, kun taas jotkut juonikuviot menevät melko raadollisiksi. Tomin jäyhyyteen annetaan loppuvaiheilla selitys, joka mullistaa koko kirjan, mutta olisin kaivannut silti jotain hieman enemmän. Tunnetta, kuohua. Mina on jotenkin turhan laimea henkilöhahmo. Tomin luona asuvan 14-vuotiaan Joelin ja Minan ystävyys ja siitä syvenevä Joelin ihastuminen jää myös melko turhaksi ja laimeaksi tapahtumaksi muun myllerryksen keskellä.

- Siinä on jotakin peräti luonnonvastaista, mies sanoi. -Sanalla sanoen kammottavaa. Ajatelkaa, jos tuon kaltaisia olisi enemmän, ja eräänä päivänä ne päättäisivät hyökätä ihmisten kimppuun. (s. 206)

Kirjassa parasta on steampunk-henkisyys, Tomin mekaaniset keksinnöt ja yllättävä, scifihenkinen käänne kirjan lopulla. Minun suuria lempielokuvia on Terminator 2 - Tuomion päivä, jossa koneet ottavat vallan ja Terminator-niminen androidi lähetetään tulevaisuudesta pelastamaan Sarah Connor ja hänen poikansa. Kirjassa on hiukan samaa henkeä. Pidän muös kovasti viittauksista satuun Vakaa tinasotamies, joka on yksi lempisaduistani. Kirjan kansikin tuo mieleen kovasti sadun.

Kirjan seuraava osa, Huijarin oppipoika, odotteleekin minulla jo lukemistaan.

Arvosanani 3,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Luetaanko tämä?
Todella vaiheessa
Unelmien aika
Kirjojen keskellä
Kirjasähkökäyrä



Helmet-haasteeseen sijoitan kirjan kohtaan:

5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

24. A debut novel

Huijarin oppipoika: Anniina Mikama. WSOY 2019 (Taikuri ja taskuvaras #2)

Kansi: Sami Saramäki
 "Lumoavaa tunnelmaa ja jännitystä

Viime vuoden arvostelumenestys, lukijoiden rakastama Taikuri ja taskuvaras saa jatkoa. Taikuri ja taskuvaras -teoksessa esitellyn taikuri Tomin menneisyys avautuu lukijalle. Tarina on täynnä yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia.

Krakova 1824. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista ja on korviaan myöten ihastunut kauniiseen Zofiaan. Kun Wiktor joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastaa salaperäinen Tom - vaikka on itsekin vaarassa. Apuun tulee kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan mutkikkaisiin juonitteluihin. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.Tom ja Wiktor ovat Taikuri ja taskuvaras -teoksesta tuttu silmänkääntäjäkaksikko. Huijarin oppipoika kertoo heidän ensimmäisestä yhteisestä seikkailustaan, josta ei puutu yllättäviä käänteitä, täpäriä tilanteita ja salaisuuksia." (WSOY)

Oma arvio:

Vaikka toisaalta olisin kauheasti kaivannut, että seuraava Taikuri ja taskuvaras -trilogian osa olisi jatkanut Minan tarinaa, aikahyppy taaksepäin osoittautuikin erittäin kiehtovaksi ratkaisuksi. Ensimmäistä osaa lukiessa kun paloin halusta tietää, mistä ja miten androidi Tom putkahti Wiktorin elämään.

Kun Wiktor kohottautui käsiensä varaan ja yritti nousta, hän tunsi selässään hirvittävän kivun leimahduksen, ja siinä samassa maailma pimeni. (s. 54)

Huijarin oppipoika on tarina Wiktorista, hänen samalla onnestaan ja epäonnestaan kohdatessaan Tomin ensimmäistä kertaa. Tom pelastaa Wiktorin hengen hänen avaruusaluksensa räjähtäessä, mutta Wiktorin halvaantuu alaruumistaan loppuelämäkseen. Muun kulkuri Seweryn sattuu paikalle ja vie onnettoman Wiktorin kotiinsa, yksinhuoltajaäitinsä luo.

Alkaa pojan hidas toipuminen ja henkinen kamppailu, eikä pojan kiukulta säästy ihana Zofiakaan, joka tuntuu löytäneen seuraa komeasta Rufus-pojasta. Kynsin hampain Wiktorin äiti lupaa Sewerynin jäädä apulaiseksi heidän taloonsa, tosin hän joutuu oleskelemaan ulkovajassa. Seweryn alkaakin tehdä erilaisia kellosepän töitä ja opettaa myös Wiktorille tätä tarkkaa työtä. Kaikilta salassa he kuitekin korjaavat taivaalta pudonnutta, räjähdyksessä hajonnutta miestä, joka ei kuitenkaan ole kuten ihmiset. Tom on saatava "henkiin", ja Sewerynillä ja Wiktorilla on siihen suunnitelmansa.


Kirjassa on kiehtovia ja yllättäviä juonenkäänteitä, mutta muutenkin se on tasaisen viihdyttävää luettavaa. 1800-luvun Krakova on hurmaava miljöö tälle uskomattomalle tarinalle, joka selittää ja taustoittaa sarjan alkuosaa.

- Haluaisin sanoa sinulle jotain kaunista, hän aloitti. - Halusin sanoa ja aiemmin. En vain tiedä, miten sanoisin sen.Ehkä minun pitäisi kirjoittaa se, mutta sanat eivät riitä kuvaamaan, miten kaunis sinä mielestäni olet. Sinä olet niitä ihmisiä, jotka tekevät kaikesta kaunista. (s. 399)

Mikaman luomissa henkilöhahmoissa on ihanaa epätäydellisyyttä, kuten Wiktor osoittaa lapsellisella kiukuttelullaan ja epävarmuudellaan Zofiaa kohtaan. Olisin ehkä kaivannut hieman rohkeampaa romantiikkaa heidän välilleen, kun se nyt jää hyvin araksi tunnusteluksi. Kolmiodraama Zofian, Rufuksen ja Wiktorin välillä on ratkaistu hyvin kypsän haikealla tavalla.

- Minun kaltaiseni lähetettiin pahimpiin paikkoihin, hän sanoi. - Sinne, minne ihmissotilaat eivät voineet mennä. Ja ennen kaikkea sinne, minne ihmissotilaat kieltäytyivät menemästä. Meidät lähetettiin tuhoamaan, ja me olimme siinä työssä tehokkaampia kuin mikään muu sotakone konsanaan. Mutta minä olen saanut siitä tarpeekseni. (s. 150)

Kiehtovinta kirjassa on se, kuinka Tom opettelee ihmismäisyyttä matkimalla ja tarkkailemalla ihmisiä. Hän on ollut tulevaisuuden avaruussiirtokunnassa taistelurobottina, mutta vastoin ohjelmointeja halunnut lopettaa tappamisen ja matkannut näin 1800-luvun Krakovaan. Tom ei halua tappaa enää ketään, ja siitä hän pitää kiinni. On kiehtovaa ajatella, että tekoälyllekin voisi kehittyä moraalinen ajattelukyky. Tomin saapuminen tulevaisuudesta tuo taas mieleeni yksi lempielokuvistani, Terminator 2 - Tuomion päivä, sillä asetelmassa on hyvin paljon samaa. Tästä mainitsinkin jo ensimmäisen osan arviossani.

- Suru on tunne, joka on vain ihmiselle tuttu. Mutta uskon tietäväni siitä jotakin. Se on kuin virhe, jota ei voi korjata, ja se muistuttaa minua itsestään joka hetki. (s. 178)

Huijarin oppipoika sopii hyvin myös sellaisille, jotka eivät ole lukeneet sarjan ensimmäistä osaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan sarjan oikeassa järjestyksessä, että ensimmäisen osan yllättävyys säilyisi. 

Arvosanani 4,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä

Samantyylistä luettavaa:

Stephanie Garber: Caraval-trilogia 
Kerstin Gier: Rakkaus ei katso aikaa -trilogia

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Päivitys Väkiveriset -sarjaan

Luin päätökseen Sini Helmisen neliosaisen Väkiveriset-sarjan. Kansikuvaa klikkaamalla pääset lukemaan mietteeni tästä Maan povessa -osasta ja aiemmistakin sarjan osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/04/vakiveriset-sarja-sini-helminen.html

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Päivitys Throne of Glass -sarjaan

Luin Sarah J. Maasin Throne of Glass -sarjan neljännen osan Varjojen kuningatar. Kuvaa klikkaamalla pääset lukemaan, mitä mieltä olen tästä ja kolmesta aiemmasta osasta.

https://adelheid79.blogspot.com/2017/08/throne-of-glass-sarja-sarah-j-maas.html

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Minna Canth -lukuhaaste ~ Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth

Ihmisen kuvia - novelleja: Minna Canth. Toim. Minna Maijala. Gummerus 2019. 

 Kannen suunnittelu: Saana-Reeta Meilahti

"Juhlavuottaan viettävä Minna Canth koki kirjailijanroolinsa itselleen kaikkein tärkeimmäksi. Sitä kunnioittaen julkaisemme kirjallisuudentutkija Minna Maijalan toimittaman kokoelman Canthin tuntemattomampia novelleja, jotka kirkastavat hänen kirjailijakuvaansa ja riisuvat hänen päältään 175 vuoden pönäkkyyden.

Maijala kertoo kokoelman esipuheessa, kuinka Canthin kertomukset kärsimyksestä pyrkivät tarkoituksellisesti synnyttämään lukijoissa sokkivaikutuksen, jotta he ryhtyisivät vaatimaan yhteiskunnallista muutosta.

Canthin novellit kuvaavat tavallisen ihmisen arkea aikana, jolloin normeista poikkeaminen johti usein lääketieteelliseen diagnoosiin. Muotidiagnooseja olivat muun muassa melankolia, hysteria ja hermoheikkous. Canth piti aikansa hermostuneisuuden syynä modernin ajan liian nopeaa kehitystä, joka vaati ihmisiltä jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Olemmeko vieläkään oppineet hiljentämään tahtia?" (Gummerus)

Sisältää novellit:
Kuoleva lapsi (1887)
Epäluulo (1891)
Lääkäri (1891-92)
Ystävykset (1890)
Agnes (1892)
Kauppias Roller (1887)
Missä onni? (1895)
Hullu-suutari (ajoittamaton)
Eräänä sunnuntaina (1888)

Oma arvio:

Ihan ensimmäiseksi oikein hyvää  Minna Canthin ja tasa-arvon päivää! Teen tämän postauksen Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteen innoittamana. Tänäö keväänä ilmestyneessä Ihmisen kuvia -novellikokoelmassa on minulle ennestään tuntemattomia novelleja, paitsi aiemmin bloggaamani Agnes, jonka siis jätin tällä kertaa lukematta. 
Kuva: Niina T. / Yöpöydän kirjat
 "Luulen että heistä kovin moni kärsii siveellistä mielivikaisuutta siinä määrässä, ettei heitä voi pitää edesvastauksen alaisina töistään."
"Vaikka ajatuksen juoksussa ei mitään tuntuvaa sekaannusta ilmestyisikään?" (Lääkäri: s.94)

Heti muutaman novellin luettuani minulle kävi selväksi, että mielenterveys on hyvin vahva teema tässä kokoelmassa. Se kulminoituu erityisesti novellissa Lääkäri, jossa tohtori Hammar uskaltaa esittää väitteen, että moni rikollisista kuuluisi ennemmin mielisairaalaan kuin vankilaan. Että joskus rikoksentekijästä ei hetimmiten näe päälle päin, että hän olisi mieleltään sairas, ja olisi sen tähden tehnyt tekonsa. Onko siis oikein vangita tällainen henkilö? Hammar alkaa jopa menettää potilaitaan näiden väitteiden vuoksi. Eräs tapaus häntä erityisesti kiinnostaa: Sohvi Rantala, joka tuomittiin isäntäväeltä varastelusta ja lopulta tuhopoltosta. Sohvi ei osoittanut minkäänlaista katumusta, ja Hammar haluaisi vakuuttua siitä, että Sohvi on mieleltään sairas. Hankala on kuitenkin saada muut sitä uskomaan, sillä mielenterveyden ongelmat ja niiden tunnistaminen ovat vielä tuolloin niin lapsenkengissä. Tämä novelli on mielestäni oivallista pohdintaa siitä, voiko rikoksentekijän todistaa syyntakeettomaksi henkisen vakautensa perusteella.

Missä oli hänen sielunsa? Oliko se lähtenyt pois hänen ruumiistaan?
 Hän oli ilman sielua. Tiesikö kukaan ihminen, kuinka onnetonta oli sieluton elämä?
Saisiko hän koskaan sielunsa takaisin? (Epäluulo: s. 75)

Sairaalloisesta mustasukkaisuudesta kertovat novellit Epäluulo ja Ystävykset. Ensimmäisessä kauppiaan vaimo Elli menee vainoharhaisuudessaan niin pitkälle, että hänen henkinen terveytensä järkkyy ja hän päätyy traagisiin tekoihin ja lopulliseen ratkaisuun. Jälkimmäisessä taas on kyseessä ystävien keskeinen solidaarisuus ja mustasukkaisuus, kun toinen rakastuukin mieheen ja jättää toisen kolmanneksi pyöräksi. Tässä novellissa on kuitenkin ihastuttavan onnellinen loppu.

Ulkona oli pimeätä kuin säkissä, ei nähnyt kämmenen vertaa eteensä.Siinä kävellessä tuntui Rollerista juuri kuin olisi jotain pudonnut hänessä alas ja vajonnut yhä syvemmälle. Päästä se alkoi ja tuntui sydämmeen asti. Siellä ahdisti ja painoi, jäykistyi ja puuttui. Niin raskaaksi koko olento kävi ja elottomaksi kuin kivi. (Kauppias Roller: s. 249)

Lyhyehkö novelli Kauppias Roller on traaginen tarina siitä, miten miehen mielen täyttää tylsämielisyys ja lopulta elämänhaluttomuus. Hänen vaimollaan tuntuu olevan ystäviä ja huvituksia, mutta kauppiasta itseään ei huvita mikään. Loppu on Canthin tyyliin traaginen. Missä Onni? -novellissa pohdiskellaan nimensä mukaisesti onnea ja etenkin sitä, tuoko yltäkylläisyys onnen. Esimerkkitapauksessa kertojan tuntema Hilma pääsee varakkaisiin naimisiin Tampereelle, mutta masentuu juhlavassa elämässään täysin, Myöhemmin, miehensä konkurssin jälkeen Hilma joutuu  elämään köyhästi ja sairaskin hän on, mutta kertojan ihmetykseksi nainen onkin onnellisempi kuin koskaan.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievulla tukitut. --- Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin valvoi. (Kuoleva lapsi: s. 42)

Loppupään novellit Hullu-suutari ja Eräänä sunnuntaina jäivät minulle vähän vaisummiksi lukukokemuksiksi. Kokoelman avausnovelli Kuoleva lapsi on riipaiseva mutta myös kaunis tarina seitsenvuotiaasta, kuolemansairaasta Eevistä, joka sängyssään odottaa kivun lakkaamista. Sitä odottaa myös hänen äitinsä, jonka sydän on särkyä lapsensa sairastelusta. Minunkin sydämeni särkyy novellin lopussa.

Ihmisen kuvia tarjoaa mukavan valikoiman tuntemattomampia Canthin novelleja. Omia suosikkejani on Lääkäri, Kuoleva lapsi ja Ystävykset. Laajassa esipuheessa kirjan toimittanut Minna Maijala avaa novellien taustoja, se kannattaa myös lukea. Pidän erityisesti myös kirjan hempeäsävyisestä ulkoasusta, joka on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa.

Arvosana 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta

Muissa blogeissa:

Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Lisää Minna Canthia blogissani:

Sylvi
Agnes

Lisään kirjan Helmet-haasteen kohtaan:

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Pohjoinen lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

19. Novellikokoelma



sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Liitopoika: Arja Puikkonen

Liitopoika: Arja Puikkonen. Karisto 2019. 

Kansi: Mari Villanen. Kannen kuva: Jussi Puikkonen.

"Aku aloittaa uudessa yläkoulussa rankan kiusaamisvaiheen jälkeen, mutta poika, joka harrastaa ompelua ja keppariaskartelua, ei ole kova sana uudessakaan koulussa. Onneksi on vanha kaveri Maaria, ja vähitellen Aku tutustuu bisneksiensä kautta myös Janetiin, tunnettuun keppariguruun. Eräänä päivänä Maaria saa houkuteltua Akunkin kokeilemaan ratsastamista, ja vähä vähältä Aku imeytyy harrastukseen yhä syvemmälle. Hän saa vaihtokaupassa itselleen hevosen, joka on tarkoitus myydä pian pois, mutta toisin käy. Liitopojasta tulee Akulle ystävä.

Hienovireinen nuortenromaani kertoo omapäisen ja taiteellisen pojan kamppailusta ympäristön paineita vastaan. Arja Puikkonen kuvaa tiiviin harrastuspiirin ja mielikuvituksen tuomaa lohtua ja voimaa koskettavasti ja lämmöllä, huumoria unohtamatta."(Karisto)

Oma arvio:

Heti kun sain kuulla, että on tulossa keppariaiheinen nuortenkirja, en epäröinyt ottaa sitä blogiini. Arja Puikkonen on hienosti hoksannut tarttua yhä kasvamassa olevaan keppihevosharrastukseen ja tuo tässä kirjassa hienosti esiin sen vakavuuden, millä nuoret (lähinnä tytöt) suhtautuvat siihen. Vaikka harrastuksessa on paljon leikillisyyttä ja mielikuvituksellisuutta, se on myös vakavasti otettava harrastus, missä yhdistyy kädentaidot, yhteisöllisyys, mielikuvituksellisuus ja liikunnallisuus. Erityisen hienoa tässä kirjassa tietenkin on se, että pääosassa on poika, joka pikku hiljaa ajautuu kohti keppariharrastuksen kiehtovaa maailmaa.

Kuva: Siiri P.
Luimme tämän kirjan yhdessä 10-vuotiaan keppariharrastajatyttäreni kanssa.

Silittelin Liitopojan kaulaa. Sormiin tuntui sen lämpö. Melkein erotin sen sydämen tasaisen jyskeen. Hevosella on suurempi sydän kuin ihmisellä. Olin lukenut, että lähekkäin ollessa ihmisen ja hevosen sydänten syke alkaa hakea samaa rytmiä. (s. 89)

Kirjan päähenkilö, seiskaluokkalainen Aku on perustanut oman nettikaupan, jossa hän myy itse tekemiään nahkatöitä, kuten keppareiden hienoja nahkasuitsia ja koirien kaulapantoja. Tätä kautta hän tulee tutustuneeksi uuden koulunsa räväkkään Maariaan, kepparityttöön, sillä tämä haluaa tilata Akulta kepparilleen Allulle hienot suitset. Samalla Aku tutustuu Maarian valmentajana toimivaan Janetiin, sekä huomaa pian ajautuvansa  itsekin Maarian houkuttelemana ratsastamaan keppareilla. Aku yllättyy siitä, miten mukavaa keppareilla ratsastus voi olla, mutta samalla hänellä on jatkuvasti pelko siitä, että joku koulun pojista näkee hänet. Hän tuntuu jo nyt olevan silmätikkuna uudessa koulussa.

Aku huomaakin pian olevansa suomenpienhevoskeppari Liitopojan omistaja ja niittävänsä menestystä ensimmäisistä kisoistaan. Harrastuksen parissa kouluhuolet unohtuvat, mutta vanhempien tarkkaavaisuus on herkeämätöntä. He huomaavat herkästi, jos Akulla on jotain hankaluutta uudessa koulussa. Ja onhan sitä aina välillä. Pojat ovat saaneet kuulla, mitä edellisessä koulussa tapahtui. Akun oma asenne on kuitenkin mahtava. Hän yrittää pitää pään mahdollisimman kylmänä, mutta silti häntä toki välillä ahdistaa. Ja se kamala komerouni tulee taas, se, josta hän ei ole kertonut kellekään.

MINÄ:  Kepparit on aika hauskoja.
Äiti katsoo minua ja aukoo muutaman kerran suutaan ennen kuin saa sanottua:
ÄITI: Keppihevostelu ei ole niin poikien harrastus.
Nousen pöydästä niin äkisti että tuoli lentää kolisten kumolleen.
ÄITI: Sinun parastasi minä ajattelen. Ettei tule kavereilla mitään sanomista. (s. 68-69)

Liitopoika käsittelee koulukiusaamista hienovaraisen realistisesti, samalla kun Akun uusi harrastus ja sen mielikuvituksellisuus on kuitenkin pääosassa. Tarina tuo hienosti eteen sen, miten eri tavalla nuori itse ja vanhemmat kokevat kiusaamisen. Akun näkökulmasta kerrottujen lukujen välissä on vuoropuhelupainotteisia lukuja, jotka eivät juurikaan selitä vaan käyvät läpi lapsen ja vanhempien keskustelua koulukiusaamisesta ja Akun harrastuksesta (jonka Akun äiti yrittää hienovaraisesti vihjailla johtaavan kiusaamiseen). Akun tapa työntää ongelma taka-alalle on niin uskottava, että itsekin hetkeksi unohdan mitään ongelmaa olevankaan. Eihän kaikki silti ole kunnossa koulussa, sen tietävät lopulta Maaria ja Janetkin.
Kuva: Siiri P.
Tyttäreni mielestä Liitopoika on hauska, hupsu ja kiinnostava kirja. Hänen mielestään kirjan paras hahmo on Liitopoika, koska "suokit on parhaita." Parasta kirjassa onkin se, kun Aku saa Liitopojan omakseen. Ainut negatiivinen asia, minkä tyttäreni kirjasta keksi, on sen pituus: kirja olisi saanut olla paksumpi. Jos kirjalle tulisi joskus jatkoa, Aku voisi perustaa oman kepparitallin, tehdä heppoja itselleen sekä myyntiin, sekä tietenkin myös tekisi yhä varusteita ja pitäisi näin nettikauppansa pystyssä. Kirjaa hän suosittelee 10-vuotiaista eteenpäin, sekä tytöille että pojille. Hän aikoo lukea kirjan vielä itse ehdottomasti uudelleen.

Toivottavasti Liitopoika saisi vielä jatkoa. Kirja on sopivan kevyt (136 sivua) suositeltava nuorille, ja toivottavasti pojatkin saisi tarttumaan tähän ennakkoluuloja kitkevään kirjaan. Itse suosittelisin tätä viitos-seiskaluokkalaisille.

Tyttäreni arvosana 5, minun arvosanani 4,5

Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly


Muita keppariaiheisia kirjoja:

Keppareiden kyydissä: keppihevosharrastuksen abc: Sinimaaria Kangas & Lucia Stenger. Aula & co 2016. (Uudistettu painos 2018)
Keppari: keppihevosten maailma: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2010.
Kepparikirja: Kati Jukarainen. Readme.fi 2019.
Keppihevosten varusteet: Venla-Maria Uutela. Pieni Karhu 2013
Kirpakka-Kepparit : ensimmäiset seikkailut siellä ja täällä: Kirsi Antikainen. BoD 2016
Kirpakka-kepparit. 2, sata suloista samettiheppaa: Kirsi Antikainen. BoD 2017
Niilo ja villit kepparit: Saila Savisaari & Hannamari Ruohonen. Karisto 2017. 
Siiri ja Heppa Huoleton: Sinikka Nopola. Tammi 2016
Pitsinen keppihevonen & Kepparikisat: Eija Paatero. BoD 2016
Tikkumäen kepparikirja: Reetta Niemelä & Salla Savolainen. Otava 2018.
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:
29. Kirjassa nähdään unia
Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:
8. A book about a hobby

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne

Katsokaa miten onnellinen olen: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2019

 Englanninkielinen alkuteos (2018): How do you like me now? Kansi: Sanna Mander

"Tori Bailey on totuuksia laukova menestyskirjailija, joka on innoittanut miljoonia naisia ympäri maailmaa elämään juuri sellaista elämää kuin he itse haluavat. Nyt hän kiertää pitämässä motivointiluentoja ja jakaa somessa inspiroivia viestejä faneilleen. Kaiken lisäksi hänellä on täydellinen, kadehdittava parisuhde.

Mutta Tori on elänyt suuressa valheessa.

Hän ei ole harrastanut pitkäaikaisen poikaystävänsä kanssa seksiä puoleen vuoteen. Tämä ei halua edes keskustella avioliitosta, kun taas kaikki Torin ympärillä tuntuvat menevän kihloihin ja saavan vauvoja. Kun Torin paras ystävä Dee – hänen luottoihmisensä, ainoa joka ymmärtää tätä hulluutta – sitten rakastuu, Tori pelkää jäävänsä yksin jälkeen.

Kun maailma tunkee ennaltamäärättyyn muottiin ja 30-vuotisuuden rajapyykki saa kellon tikittämään kovaa, vaatii kanttia kulkea omaa polkua. Mutta onko Tori tarpeeksi rohkea noudattamaan omia oppejaan?" (Gummerus)

Oma arvio:

Olen lukenut aiemmin Holly Bournen YA-kirjoja ja rakastunut hänen humoristiseen, suorasukaiseen ja feministissävyiseen tyyliinsä. Nyt sain käsiini tämän aikuisten oikeasti romaanin, jota hyvin uteliain mielin aloin lukea. Toimiiko Bournen tyyli aikuisille suunnatussa kirjassakin?

"Minusta on vain outoa, ettei kukaan tunnu tajuavan miten laumasieluista tämä koko touhu on." (s.42)

Kirjan nimi kiteyttää hyvin sen, mitä päähenkilön, 31-vuotiaan Torin elämässä on meneillään. Sosiaalinen media määrittää hänen elämäänsä tarkasti. Instagramiin hän ottaa siloiteltuja kuvia elämästään: tässä olen kuntosalilla (okei, hän on lisännyt hiukan meikkiä ja pöyhinyt hiuksiaan), tässä ihanan poikaystäväni kanssa (okei, he ovat juuri kinastelleet eivätkä ole harrastaneet toviin seksiä), tässä parempi puoleni kasvoistani.

Hänet tunnetaan rehellisestä parikymppisten elämäntapaoppaastaan KukaV*ttuMinäOlen, jonka suosio yhä vain jatkuu, ja etenkin somessa Torin suosio on kirjan siivittämänä vankkumaton. Mutta pystyykö hän olemaan faneilleen kuitenkaan täysin rehellinen, kuten ystävälleen Deelle hän voi olla. Tori on tottunut siihen, että Dee on sinkku eivätkä hänen suhdeyrityksensä tuppaa onnistumaan. Niinpä Tori ajattelee olevansa kuitenkin heistä kahdesta se onnellisempi, onhan hänellä ollut ihana Tom jo reilut kuusi vuotta.

Miten ystävyys on jatkuvaa sopeutumista yhtenään muttuviin elämäntilanteisiin. Deellä ja minulla oli kaikki hyvin, kun olimme kumpikin kyynisiä ja onnettomia. Mutta nyt Nigel on ilmaantunut ja vie hänet Shardiin, ja hän on tilapäisesti onnellinen ja minä pysyvästi en ole, ja meidän täytyy taas sopeutua. (s. 73)

Asetelma kuitenkin muuttuu, kun Tori tapaa heidän ystäviensä häissä Nigel-nimisen miehen ja rakastuu. Torin yllätykseksi Deen ja Nigelin suhde jatkuu ohi deittailuvaiheen, ja nyt hän joutuu kuuntelemaan, kuinka he harrastavat alituiseen ihanaa seksiä, ja kuinka ihana ja huomaavainen Nigel on. Dee ei olekaan aina valmis lähtemään tyttöjen rillutteluihin, vaan käpertyy Nigelinsä kainaloon. Tori joutuu miettimään tosissaan omaa suhdettaan Tomiin, joka ei tunnu enää haluavan häntä. Mutta toisaalta, hän osaa välillä taas olla tosi ihana ja sanoa rakastavansa Toria niin kovasti.

Olen mustasukkainen kissalleni.
Poikaystäväni rakastaa kissaani enemmän kuin minua.
Ainakin hän koskettelee sitä enemmän... (s. 21)

Ehkä Tori on kuitenkin vain kuvitellut ongelmansa omassa päässään? Eihän Tomillakaan tunnu olevan mitään ongelmaa, ja hän sanookin aina, että Tori on liian tarvitseva, eikä lainkaan samanlainen kuin heidän tavatessaan. Niinpä Tori menee lopulta terapiaan, vaikka tyhmempikin lukija tajuaa, että Tom taitaa olla se suurempi ongelma. Tai Tom ja Tori yhdessä. Mutta eihän Tori voi erota Vuorimiehestä (sillä nimellä hän kirjoittaa Tomista kirjassaan, jossa kuvataan heidän ensikohtaaminen vuorikiipeilyn lomassa), sehän veisi kaiken pohjan ja pettäisin fanitkin.

Tori joutuu myös pohtimaan uraansa, sillä kustantajat alkavat jo odotella kovasti Torin uutta kirjaa. Deekin jo vihjailee, että edellisen kirjan ilmestymisestä on melko kauan. Muutakin mietittävää on. Kaikki tuntuvat tekevän vauvoja, ja sitten Deekin ilmoittaa olevansa raskaana. Torihan ei missään nimessä halua lapsia, vai haluaako? Tomin kanssa asiasta ei voi puhua. Ystävyys Deen kanssa joutuu koetukselle, kun Dee vielä lopulta sanoo juuri ne kamalat asiat, kuten että mikään ura ei tarjoa samaa asiaa kuin oma lapsi, mikään ei tunnu samalta, mitään ei voi verrata siihen, eikä sitä voi tajuta, ennen kuin sinulla on oma lapsi. Tuo on se, mitä kukaan lapseton ei halua kuulla, koska lause on itsessään kumoamaton.

Tori joutuu isojen mietintöjen, valintojen ja kompromissien ääreen. Kyyneliltäkään ei voi välttyä.

"Joo, olen niin onnellinen! Katsokaa miten onnellinen olen! Katsokaa tätä tärkeää virstanpylvästä, jonka olen saavuttanut. En aio myöntää teille, miten kauhuissani ja ansassa tunnen olevani." (s. 185)


Katsokaa miten onnellinen olen on suorasukainen kuvaus kolmekymppisen ristiriidoista tänäpäivänä. Sosiaalinen media määrittää meistä monen elämäämme, ja joskus se voi ahdistaakin. Kirjassa tulee hauskasti esille juuri se, miten somen kautta ihmisestä voi välittyä ihan eri kuva kuin millainen ihminen oikeasti on. Kuvat ovat aina siloiteltuja, niihin on valittu parempi puoli. Myös perheen perustaminen taitaa olla nykyisin vilkkaimmillaan siinä kolmenkympin kieppeillä, ja jos ympäristössä useat saavat vauvoja, se voi alkaa luoda monenlaisia paineita lapsettomalle ikätoverille (joka ei ole vapaaehtoisesti, vaan olosuhteiden vuoksi lapseton.) Sitten pitäisi luoda uraa, olla yhtä onnellisessa parisuhteessa kuin muutkin vaikuttavat olevan, ainakin somepäivitysten perusteella, ja sitten pitäisi myös kestää iän tuomat muutokset. Torin kuvaukset ensimmäisestä mahamakkarasta ja otsarypyistä ovat surkuhupaisia.

Torin ja Tomin suhteen mahdottomuus avautuu lukijalle melko pian, ja välillä minua ärsyttää Torin naiivius niin paljon, että tekisi mieli huutaa ääneen. Eräs hyvin rankka kohtaus on Tomin ja Torin suuseksikohtaus, jonka jälkeen Tori joutuu miettimään, olikohan se ihan oikein ja hyväksyttävää. Minä välillä jopa inhoan Toria, mutta sitten taas tunnen suurta sympatiaa häntä kohtaan ja haluan hänen selvittävän ongelmansa. Iso plussa myös sille, ettei ratkaisuksi ole tupattu maailmaa järisyttävää romanssia, vaan Torin asiat lähtevät ratkeamaan muiden ihmissuhteiden ja omien oivallusten kautta. Oikein mukava ihmissuhderomaani chick lit -vivahteilla, feministisellä mausteella ja Bournen taatulla sarkastissävytteisellä huumorilla varustettuna.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Muita Holly Bournen teoksia:

Are we all lemmings & snowflakes 

It only happens in the movies 

Normaali-trilogia:  
Oonko ihan normaali?, 
Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja
Mitä tytön täytyy tehdä? 
ja extra: ...Ja onnellista uutta vuotta.

Lisään kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:
12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan

Pohjoinen lukuhaaste täyttyy kohdasta:
7. Kirja unelma-ammatistani

Popsugar-haasteessa laitan kirjan kohtaan:
 33. A book that includes a wedding

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Lintuhäkki: Josh Malerman

Lintuhäkki: Josh Malerman. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Karisto 2019

Englanninkielinen alkuteos (2014): Bird Box. Kansi: Ea Söderberg.

"On kulunut viisi vuotta siitä, kun maailma ajautui kaaokseen ja selviytyjät naulasivat ikkunansa umpeen. Tänään Malorie sitoo silmät itseltään ja kahdelta lapselta, työntää soutuveneen vesille ja alkaa meloa hiljaista jokea pitkin kohti turvaa. Joka hetki vihamielisessä ulkomaailmassa on vaarallinen, mutta kaikkein vaarallisinta on nähdä.

Josh Malermanin postapokalyptinen kauhuromaani Lintuhäkki on hiuksianostattavan intensiivinen kertomus horjuvista mielistä ja elämästä kuulon ja tuntoaistin varassa. Romaanin oikeudet on myyty yli 20 maahan. Lintuhäkistä on tehty myös huippusuosittu Netflix-elokuva Bird Box, jota tähdittävät Sandra Bullock ja John Malkovich.

Josh Malerman on yhdysvaltalainen kauhukirjailija, laulaja ja lauluntekijä. Lintuhäkki on hänen esikoisromaaninsa." (Karisto)

Oma arvio:

Arvuuttelin pitkään, kummin päin tekisin: katsoisinko ensin leffan vai lukisinko ensin leffaa pohjustavan kirjan. Lopulta tein (viisaan) valinnan ja otin mökkilomalle mukaan tämän Josh Malermanin esikoisteoksen. Niinhän siinä kävi, että minun oli luettava kirja loppuun reissun aikana, ja muut mukana kulkevat kirjat jäivät liki koskemattomiksi. Tämä hyytävä tarina imaisi minut syvälle syövereihinsä. Lintuhäkki sai minut järsimään alahuultani jännityksestä. Malerman on jättänyt liki jokaisen luvun luvun loppuun  koukuttavan cliffhangerin, joka ei juurikaan edesauta kirjasta luopumisen mahdollisuutta. Lisäksi scifikirjailija J. Pekka Mäkelän suomennos on erittäin toimiva.

Lapset eivät ole koskaan nähneet maailmaa kotinsa ulkopuolella, eivät edes ikkunoista. Eikä Malorie ole nähnyt ulkomaailmaa yli neljään vuoteen. (s. 9)

Koska kirjassa ollaan tosi paljon joko silmät kiinni tai jopa sidottuna, pelkän kuulo- ja tuntoaistin varassa, tuntui, kuin lukiessani itsekin olisin nähnyt pelkkää pimeyttä. Kirjan alussa näkökulmahenkilö, kahden lapsen äiti Malorie päättää viimeinkin uskaltautua pakoon talosta, jossa on vain pahoja muistoja veriroiskeina seinillä, mukanaan kaksi neljävuotiasta lasta, joita hän kutsuu ainoastaan nimillä Tyttö ja Poika. Malorie on kouluttanut lapsia syntymästään saakka kuulemaan asioita tarkasti: mistä päin ääni tulee, kuinka lähellä se on, mikä se on. Ja tärkeintä kaikista: silmiä ei saa avata. Käsikopelolla Malorie ja lapset selviävät sokkona veneelle ja vaaralliselle, kauhunsekaiselle matkalle pitkin jokea. Lapset toimivat Malorien korvina ja tutkana, hän luottaa heihin.

Ei hän haudannut sisartaan. Hän vain lähti. (s. 47)

Toisessa tarinalinjassa selvitetään takautuvasti, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa. Kuinka juuri kun Malorie saa tietää olevansa raskaana jollekin random-tyypille, hän ja hänen siskonsa saavat todistaa koko maailman tulevan pikku hiljaa hulluksi. Uutiset ovat tulvillaan ympäri maailmaa tapahtuneita mystisiä tapauksia, joissa ihmiset sekoavat täysin nähtyään jotakin ja riistävät itseltään hengen mitä kauheammilla tavoilla. Ihmiset alkavat peittää ikkunoitaan, piileskellä taloissaan ja elää olioiden pelossa ja vainoharhaisuudessa. Lopulta Maloriekin huomaa olevansa yksin, ja päättää hakea apua talosta, joka on lehti-ilmoituksen perusteella valmis ottamaan ihmisiä turvaan. Talossa on vastassa joukko ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä selviytyä päivästä toiseen. Myöhemmin ovelle koputtaa vielä Olympia, joka on myös raskaana - yhtä pitkällä kuin Malorie. Ja myöhemmin myös vanhempi mies, Gary, jolla on mukanaan uskomaton tarina.

Jokainen valveillaolon hetki kuluu siihen, että estän heitä katsomasta ulos. Huovat on tarkistettava. Kehdot on tarkistettava. Eivät he muista näitä päiviä sitten vanhempana. Eivät he muista näkemistä. (s. 137)

En halua paljastaa kirjan juonesta enempää. Kirja on hyytävän, kauhean ihana sekoitus uuskummaa, psykologista kauhua, postapokalyptista epätoivoa ja scifiä. Kirja muistuttaa tunnelmaltaan hiukan Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa, jossa myös lukija pidetään jatkuvassa pahaenteisessä pelossa, ihmetyksessä ja kauhunsekaisessa jännityksessä. Vaikka kirjan lopussa tapahtuu jonkinasteinen helpotus, jättää kirja minulle hyvin hämmentyneen tunteen. Kaikkea ei selitetä, paljon mitään ei selitetä. On vain kirjassa tapahtuvat hetket ja henkilöistä välittyvä kauhu ja pelko. Gary-niminen mies jää arvoitukseksi, samoin kuin joella meuhkaava mies, joka väittää nähneensä olion menettämättä järkeään.


Suosittelen niille, jotka eivät halua tajuta ihan kaikkea lukemaansa. Tämä nousee minun kauhukirjasuosikkieni kärkijoukkoon! Leffan aion katsoa nyt heti perään.

(Hauska yksityiskohta on muuten kirjassa sivulla 34 mainittu vanha pariskunta, jonka sukunimi on supisuomalainen Mikkonen.)

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.


Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Paula)
Marko Hautala


Samantyylistä luettavaa:  

Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer 
Kevätuhrit-trilogia: K.K. Alongi


Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

Popsugar-haaste saa kirjan kohtaan:

3. A book written by a musician (fiction or non-fiction)

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Viimeinen illuusio -trilogia: Henrik Fexeus

Menetetyt. Viimeinen illuusio 1: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2019. (Viimeinen illuusio #1)

Ruotsinkielinen alkuteos (2017): Den sista illusionen: De förlorade. Kansi: Samppa Ranta.

"Kun 17-vuotias Ky vahingossa tekee reiän huoneensa seinään, hän löytää jotain mikä ei missään nimessä ole tarkoitettu hänelle. Jotain mikä muuttaa hänen loppuelämänsä.

Samaan aikaan toisaalla Tukholmassa 15-vuotias Adam alkaa nähdä asioita, joita kukaan muu ei näe. Pilaileeko joku hänen kustannuksellaan, vai onko hän tulossa hulluksi? Hopeanharmaa auto tuntuu seuraavan hänen jokaista askeltaan. Miehet, joiden kasvot verhoutuvat varjoihin ja salaisuuksiin.
Kyn ja Adamin tiet kohtaavat ja heidät vedetään mukaan ahdistavaan painajaiseen, maanalaisiin tunneleihin, joissa on vaikea hengittää mutta helppo eksyä. Mikä on totta ja mikä ei? Onko heidän tuntemansa maailma vain illuusio?

Menetetyt aloittaa Viimeinen illuusio -trilogian, jossa todellisuus, unet ja alitajunta yhdistyvät kiehtovalla tavalla niin, että kirjan luettuaan ei enää ole varma omastakaan todellisuudestaan." (Jalava)

Oma arvio:

Kirjakevät 2019 on hemmotellut maagisen realismin ystäviä, kun aiemmin Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli kieputti nerokkaalla juonellaan. Ruotsalaisen mentalistin ja psykologisen manipuloijan Henrik Fexeuksen nuorille suunnatun Viimeinen illuusio -trilogian aloitus Menetetyt kieputtaa samaan tyyliin lukijan päätä pyörälle, kun todellisuus ja sen aikatasot eivät olekaan sitä, mitä pitäisi olla.

Ky heräsi maailmanloppuun. Siltä se ainakin kuulosti. Avatessaan silmänsä hän näki vieraan katon.Häneltä vei viisi sekuntia muistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli maan alla. (s. 150)

Kirjan tarina alkaa Ky-nimisestä tytöstä, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa äidin jätettyä heidät viitisen vuotta sitten. Kyn isä on kuitenkin melko ankeaa seuraa, ja on käyttäytynyt viime aikoina entistä sulkeutuneemmin. Käytännöllisesti Ky on siis yksin. Ky ihailee yli kaiken kahlekuningas Houdinia ja harrastaa itsekin lukkotiirikointia. Kun hän hakkaa julistetta kiinnittäessään seinäänsä vahingossa reiän, kuulee väliseinästä outoja ääniä ja lopulta lähtee seikkailemaan seinien välissä oleviin salakäytäviin, hänen elämänsä saa uutta, jännittävää sykettä. Vielä kun hän yllätyksekseen löytää salahuoneessa majailevan pojan, Jaquinin, Ky ei tunne olevansa enää yksin omassa huoneessaan.

Tarinan toinen keskeinen henkilö on 15-vuotias skeittaripoika Adam, jonka elämä alkaa järkkyä, kun hän alkaa nähdä ja kuulla sellaisia asioita, joita muut eivät havaitse. Mitä ihmettä tarkoittaa teksti Carpere20, johon hän törmää yhtenään? Hän ei uskalla puhua kenellekään, sillä hän pelkää olevansa sairastumassa skitsofreniaan, jota hänen suvussaan on esiintynyt. Eräänä aamuna hän löytää perheensä keittiöstä oudon jähmettyneenä ja todellisuus tuntuu vielä vääristyneemmältä. Kun ovella takoo joukko nuoria, jotka kehottavat poikaa tulemaan heti mukaansa, ennen kuin hänet haetaan, joutuu Adam miettimään, keneen hän voi oikein luottaa. Onneksi hän tekee oikean päätöksen, sillä autollinen Harmaita marssii hetken päästä hänen ovelleen.

Tästä lähtien Adam ja Ky yhdessä Jaquinin, Bossin, Gabriellan, Davidin ja Annan kanssa piileskelevät Tukholman alla olevissa viemäriverkostoissa. Tukholmasta ei jostain syystä pääse enää pois, eikä kukaan oikein tiedä Harmaista muuta kuin sen, että he keräävät listan perusteella tiettyjä nuoria mukaansa kokeisiinsa tai vastaavaan. Bossi ja Gabriella johtavat porukkaa, jotka karttojen perusteella yrittävät selvittää viemäriverkostojen sokkeloita. Asetelmasta tulee hiukan mieleen James Dashnerin Maze Runner - Labyrintti, jossa myös etsittiin kartalta sokkeloista oikeita reittejä.

Kaikki on silti hiukan kyseenalaista: Bossi vaikuttaa välillä epävakaalta, Gabriella tuntuu inhoavan Kytä ja Adamia ja Anna muistuttaa ihan liikaa Adamin pikkusiskoa Saraa. Ky ja Adam kyseenalaistavat Bossin suunnitelmat, ja he uhkaavat lähteä takaisin kotiinsa. Kotona käydessään he kuitenkin huomaavat, että todellisuus on vääristynyt ihan oudoille raiteilleen, ja paluu tunneleihin on väistämätön.

Kaikki haettiin sillä aikaa kun kokosimme tätä palapeliä. Ne veivät lopulta Evan ja Monikankin. Olimme liian hitaita. Ne alkavat pian taas rakentaa. Uutta illuusiota. Uudelle sukupolvelle. (s. 245)

Kirjan maailma menee loppua kohti melko monimutkaiseksi ja vaikeaksi hahmottaa, eikä kirjan lopussa ole oikein selvyyttä siitä, mitä oikein tapahtui. Harmaiden toiminnasta paljastetaan kuitenkin jotain ja lopussa selviää, keneen kannatti luottaa ja keneen ei. Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa. Menetetyt on sopiva sekoitus mysteeriä, illuusiota, seikkailua, hyytävää dystopianomaista tunnelmaa ja kieroilua.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.



Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt

Ontot. Viimeinen illuusio 2: Henrik Fexeus. Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava 2019. (Viimeinen illuusio #2)

Ruotsinkielinen alkuteos (2018): De Ihåliga (den Sista illusionen 2). Kansi: Samppa Ranta.

"Ky ja Adam yrittävät ymmärtää, mitä on juuri tapahtunut. Mitä harmaat ovat, mitä ne haluavat. Mitä hirveää Tukholmalle on tapahtumassa - ja miten se on estettävissä.

Varmaa on, että taistelu harmaita vastaan ei ole lähimainkaan ohi.

Kartat johdattavat Kyn ja Adamin kumppaneineen yhä syvemmälle tunneleihin. Siellä he kohtaavat yllättäen ihmisiä, jotka ovat olleet maan alla pitkään. Aivan liian pitkään...

Ontot on toinen osa Viimeinen illuusio -trilogiassa, jossa todellisuus, unet ja alitajunta sekoittuvat häiritsevän kiehtovalla tavalla."(Jalava)

Oma arvio:

Viimeinen illuusio -sarjan avausosa jätti minut melkoisesti pyörälle päästäni, joten odotin kovasti jatko-osan Ontot selkeyttävän kirjan kuvioita. Sainkin iloisesti yllättyä, sillä tämä toinen osa on kuin onkin huomattavasti selkeämpi ja selittää nyt paljon ensimmäisessä osassa hämärän peittoon jääneestä illuusiosta, harmaista ja luojista, jotka ovat illuusion käynnistäneet.

On olemassa keino saada heidät takaisin.
Kaikki, jotka olet menettänyt.
Anna harmaiden käynnistää uusi illuusio. (s. 292)

Kirjassa seurataan Kyn, Gabriellan, Annan ja Davidin selviytymistä Jaquinin petoksen jälkeen illuusion sekoittamassa maailmassa.  Toinen tarinalinja seuraa porukasta ulos potkitun Adamin ja myöhemmin myös Jaquinin edesottamuksia. Harmaat ovat yhä Adamin perässä, mutta hän saa nyt apua aiemmin koko porukan pettäneeltä Jaquinilta. Adam alkaa ymmärtää, mitkä hänen kykynsä ovat ja miten hän voi vaikuttaa koko illuusioon ja maailman pelastumiseen. Sillä tämä on todellakin viimeinen illuusio, jos sitä ei voida pysäyttää. Voiko Jaquiniin luottaa, siinäpä kysymys.

Hän kantoi kaupungin sielua. Mutta hän oli myös Adam. Hän ei antanut kaupungin viedä sitäkin.
Adam tunsi kuinka kaupunki alkoi herätä yhä enemmän.Sen kärsimättömyys sykki hänen sisällään. Hänen piti tehdä se nyt. Ennen kuin kaupunki kaappaisi. (s. 228)

Ky yrittää toipua Jaquinin (ja Adamin) petoksesta. Hänen kylkeensä ilmestynyt pehmeä kohta huolettaa häntä, muttei hän halua kertoa siitä muille. Yhdessä nelikko löytää maanalaisen turvapaikan, kylän,  jossa Ky kohtaa myös hyvin yllättävän ihmisen - tämä ei vain tunnu tunnistavan tyttöä. Kylässä ihmiset eivät ole kiinnostuneita maailman pelastumisesta, vaan odottavat siellä lopullista tuhoa. Kuilun toisella puolella asuvat zombimaiset ihmisrauniot, Ontot, eivät enää välitä mistään.

Pidän huomattavasti enemmän tästä toisesta osasta, joka avautuu selkeämmin kuin avausosansa. Välillä tapahtumat menevät hiukan etovan puolelle, kuten maanalaisessa luolassa seiniin imeytyvät ihmiset ja yhdessä sykkivässä köntässä elävät luojat Kaksnästornetissa. Hahmotan kuitenkin nyt paljon selkeämmin, mikä kirjan illuusio on, mistä se on lähtöisin ja mitä se aiheuttaa.

Kirjan henkilöhahmoissa ei mielestäni ole juurikaan paljon mieleenpainuvaa: Ky jää tässä osassa selkeästi Adamin varjoon, joka saa hetkeksi myös perheensä takaisin - tai illuusion perheestään, ja näkee oman tulevaisuuden kumppaninsa. Adamin ja Kyn välinen tunnekuohunta jättää toiveita jostain syvemmästä, mutta se jää nähtäväksi viimeisessä osassa.

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

 ---

Lisään kirjan YA-haasteen kohtaan:

Pohjoismainen kirjailija (ei Suomi)

Samantyylistä luettavaa:

Auringon pimeä puoli: Marisha Rasi-Koskinen 
Unien kirjat -trilogia: Kerstin Gier
Eteläraja-trilogia: Jeff VanderMeer