keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Kirjastosatoa 2018 -tapahtuma Oulun kaupunginkirjastossa 13.2.2019

Olin työni puolesta Oulun kaupunginkirjaston järjestämässä koulutus- ja yleisötapahtumassa Kirjastosatoa (tunnettu aiemmin nimellä Kirjasatoa), joka mentiin tänä vuonna täysin uudella konseptilla. Perinteisen, aiemmin Pakkalan salissa pidetyn luentomuotoisen tilaisuuden sijaan tapahtumassa viime vuoden helmiä esiteltiin uutuustorilla Tapahtumatila Laiturissa, jossa kynnys keskusteluun ja kyselyyn oli yleisöllä pienempi kuin täpötäydessä luentosalissa.


Uutuustori odottelee vielä yleisöryntäystään. Kirjoja sai lainata myöhemmin tapahtuman lopuksi.

Innokkaat kirjastoihmiset jakoivat omia vinkkejään, keskustelivat kirjoista ja jakoivat TOP 5 esitelappusia. Niitä haalinkin mukaani vinon pinon. Kaunokirjallisuuden lisäksi omat pöydät olivat myös lauta- ja konsolipeleille, musiikille, sarjakuville ja tietokirjallisuudelle. Kaunokirjallisuus oli jaettu vielä kotimaiseen, käännöskirjallisuuteen, jännäreihin, scifiin, fantasiaan, kauhuun ja romantiikkaan, ja runot ja novellit olivat vielä omassa pöydässään. Sain muutamia hyviä vinkkejä, joista mainitsen kuvateksteissä.


Aurinkoiset Jaana Märsynaho ja Kirsi Kallioniemi keskustelivat mielellään kotimaisesta kaunokirjallisuudesta. Kiinnostuin kovasti Sisko Savonlahden kirjasta Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Minna Rytisalon Rouva C:tä minulle suositeltiin myös.

Tästä sai  napata vinkin summanmutikassa. Minun piti hakea vinkkini myöhemmin, mutta hups, unohdin.



Romantiikka-pöydässä oli paljon minulle tuttuja kirjoja. Anneli Kannon Ihan Pähkinöinä kiinnostaa.

Hanna Oikarisen pöydästä löytyi muun muassa scifiä, kauhua ja fantasiaa. George Saundersin uusin Lincoln Bardossa minun olisi tarkoitus lukea joku päivä.


Kauhun Top 5 listalta minua alkoi kiinnostaa Kristina Ohlssonin Sairaat sielut.

Sain mukaani hyvä lautapelivinkkejä. Konsolipelitkin kiehtoivat, mutta omat pelikoneet ovat niin vanhoja malleja, etteivät uutuudet niissä pyöri. Lautapeleistä aion laittaa varaukseen ainakin kuvassa näkyvän Azul-pelin, sekä Spring Meadow ja Blue Lagoon myös kiinnostavat kovasti.



Musiikkipisteellä oli esillä kattava kokoelma CD-levyjä, muutama LP-levykin, runsaasti TOP 5 vinkkilappuja ja musiikkikirjallisuutta.




Teija Heikkisen ja Soile Hirvasniemen (ei kuvassa) sarjakuvapöydästä nappasin monta hyvää vinkkiä mukaani.




Sain hyvän runovinkin Runot, esseet ja novellit -pisteeltä, ja varasinkin heti Rudi Kaurin runokirjaan Aurinko ja hänen kukkansa.


Tietokirjoista kiinnostuin muun muassa Juha Valsteen teoksesta Evoluutio.


Oulu lukee 2019 -pinssejä oli jaossa, nämä muistuttelevat Oulun kaupunginkirjaston koko vuoden kestävästä lukukampanjasta.


Kirjailija Anneli Kanto kertoi erittäin mielenkiintoisesti omista viime vuoden lukusuosikeistaan, Hän oli ryhmitellyt kirjoja teemoittain, joista yksi oli tietenkin uutena ilmiönä uskonnollisia aiheita käsitteleät kirjat. Kanto ei itsekään osaa selittää, mistä ilmiö johtuu, mutta epäilee, että Rauhalan Taivaslaulun menestys on antanut rohkeutta kirjoittaa uskonnollisista teemoista enemmän.

Kanto ylisti Marjo Heiskasen teosta Mustat Koskettimet. Muita hänen esillenostamiaan teoksia olivat Hanna Haurun Jääkansi, Olli Jalosen Taivaanpallo, Tapio Koivukarin Poltetun miehen tytär, Minna Rytisalon Rouva C, Maritta Lintusen Stella, Petri Tammisen Suomen historia, nuortennovellikokoelma Tusina (jossa hän on itsekin mukana), Salla Simukan Sytytä valot/Sammuta valot, Mila Teräksen Jäljet ja paljon muita. Kannon jutustelua oli mukava kuunnella, hän kertoi kirjoista kiehtovalla tavalla.


Musiikkiosaston Mikael Saari kehui Vestan uusinta levyä Lohtulauseita. Saimme kuunnella Antti Heikkisen (ei kuvassa) ja Saaren esittämänä kiintoisia musiikkinäytteitä hyvin monipuolisesti eri musiikkigenreistä, joista esimerkiksi ruotsalainen Ghost oli minulle ihan uusi tuttavuus. Levy lähti heti varaukseen.

Runolautakunnan jäsenet Jarkko Korpua (vas.), Matti A. Kemi (kesk.) ja Helianne Kallio (2.oik) kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun kirjastonhoitaja Anne Vesala (oik.) lukee heille kolme runonäytettä, jotka he sitten pisteyttivät ja ruotivat perinpohjaisesti.

Runolautakunnan runoraati oli viihdyttävä ja hauska.
Illan huipentumana oli kirjailija Minna Rytisalon (oik.) haastattelu. Heidi Karhu (vas.) esitti kysymyksiä Rytisalon tuoreimmasta teoksesta Rouva C.

Minna Rytisalo kertoi päätyneensä kirjoittamaan fiktiivisen tarinansa Minna Canthin avioliittovuosista luettuaan kirjan Herkkä, hellä, hehkuvainen. Häntä alkoi mietityttää ristiriitaisuudet, joihin hän Canthin avioliittokuvauksissa törmäsi. Oliko hän kuitenkaan niin dominoivan vallan alla kuin uskottiin? 
Rytisalo luki näytteitä kirjastaan. Kun kysyttiin, onko häneltä tulossa uutta kirjaa lähiaikoina, tämä myhäili ja sanoi nyt keskittyvänsä opetustyöhönsä lukiossa. Minä aion viimeinkin paikata aukon sivistyksessäni ja lukea Rouva C:n, joka kuulosti Rytisalon lukemana kauniskieliseltä ja kiintoisalta romaanilta. Rytisalo oli myös miellyttävä esiintyjä, joten kirjailijahaastattelu oli kaikin puolin hyvä lopetus Kirjastosadolle.
Jos joku nyt ihmettelee, missä olivat kaikki lasten- ja nuortenkirjat, niin niitä esiteltiin viikkoa aikaisemmin Kirjasaari-tapahtumassa, missä minun vastuullani oli esitellä nuorten scifiä, kauhua, jännitystä ja maagista realismia. Varsinaista bloggausta en tapahtumasta en tee, mutta minullapa onkin tarjota teille linkki tapahtuman taltiointiin. Olkaa hyvät.

Kirjasaari 6.2. 2019

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Runosunnuntai osa 9 ~ Runoilija X: Elisabeth Acevedo

Runoilija X: Elisabeth Acevedo. Suomentanut Leena Ojalatva. Karisto 2019

Englanninkielinen alkuteos (2018): The Poet X. Kansi: Gabriel Moreno (kuvitus), Erin Fitzsimmons (alkuperäisdesign), Sakari Tiikkaja (suomennoksen kansi)

"Xiomara Batista on aina pitänyt sanansa sisällään. Harlemin kaduilla kukaan ei kuuntele häntä, mutta kaikki kyllä näkevät hänet. Jotta epätoivottu huomio kohdistuisi minne tahansa paitsi hänen kehoonsa, Xiomara antaa nyrkkiensä puhua puolestaan. Raamatun sanomaa noudattavalle, ankaralle äidille hän ei voi uskoutua. Xiomaralla on kuitenkin paljon sanottavaa, ja hän vuodattaa turhautumisensa ja intohimonsa muistikirjan sivuille - erityisesti ihastuttuaan samalla kurssilla olevaan poikaan. Kun Xiomara saa kutsun koulun lavarunouskerhoon, hänelle tarjoutuu tilaisuus tulla kuulluksi. Mutta kykeneekö hän lausumaan ajatuksensa ääneen?

Harlemin kaduille sijoittuva Runoilija X on suorasukainen ja uskalias säeromaani oman äänen löytämisestä ja omien mielipiteiden puolustamisesta. Sävähdyttävä New York Times -bestseller nostaa esiin ajankohtaisia teemoja, kuten rasismin, feminismin ja uskonnon. Teos on voittanut mm. arvostetun National Book Awardin." (Karisto)

Oma arvio:

Runoilija X on kirjoitettu säemuotoon, vaikka varsinainen runoteos se ei ole. Rakenne onkin samanlainen kuin viime vuonna julkaistussa Sarah Crossanin teoksessa Yksi. Kirjan säkeet eivät siis ole riimitettyjä, eli rakenne on jossain romaanin ja runoteoksen välimaastossa. Tämä säemuoto tekee kirjasta erittäin helppolukuisen, kun tottuu sen muotoon. Silti tarinan voi elää ihan yhtä vahvasti kuin normaalimuotoisen romaanin kautta, eikä mitään jää muodon takia kokematta. Päin vastoin.

Vanhemmat kai tahtoivat tytön joka istuu kirkonpenkissä
kukkakuosissa ja aidosti hymyillen.
He saivat maihinnousukengät ja suun joka pysyy vaiti
kunnes kieli on terävä kuin viidakkoveitsi. (s.14)

Kirjan päähenkilö on Harlemissa asuva latinalaisamerikkalainen, kuusitoistavuotias Xiomara, joka ei ole yhtä mieltä uskonnollisen äitinsä ja isänsä opeista. Siitä lähtien, kun Xiomaran lapsenpyöreys muuttui kurvikkaaksi naisenvartaloksi, on hänen äitinsä kohdellut häntä erilailla kuin hänen kaksoisveljeään, jota Xio kutsuu kirjan sivuilla Kaksoseksi. Xio on tottunut puolustamaan älykästä, hintelää ja helposti kiusatuksi joutuvaa veljeään jopa nyrkein, mistä Mamiksi kutsuttu äiti ei tietenkään pidä.

Veljeni syntyi hennoksi huiluksi:
vienoksi väreeksi, lempeäksi soinniksi.
Minä synnyin pyörremyrskyksi jota hän tarvitsi
nostamaan - ja paiskaamaan maahan - ne jotka häntä satuttivat. (s. 51)

Xio alkaa kyseenalaistaa heidän pappinsa Isä Seanin opetukset ja menee sitten vielä äitinsä ahdistukseksi rakastumaan Aman-nimiseen poikaan. Kaikki on hyvin niin kauan, kun heidän tapailunsa pysyy salassa. Xion ystävä Caridad yrittää toimia tämän moraalin äänenä, mutta turhaan. Ystävä on luonteeltaan täysin erilainen kuin hän, mutta kuitenkin hyvin rakas tuki ja turva.

Xio nauttii runojen kirjoittamisesta, ja Kaksosen antamaan muistikirjaan hän kirjoittelee ajatuksiaan äitinsä ahdistavista säännöistä, inhottavasti tuijottavista miehistä, heräävistä seksuaalisista haluista, omalaatuisesta, mutta niin rakkaasta Kaksosesta ja isästään, joka on rauhoittunut häntäheikin roolistaan kiltiksi isäksi kaksosten synnyttyä.  Xion uusi opettaja, neiti Galiano, näkee nuoren naisen potentiaalin ja sykkivän runosuonen, ja yrittää houkutella tätä koulun lavarunokerhoon, mutta turhaan. Xioa houkuttaisi kyllä, mutta eihän hän voi lukea runojansa ääneen muille, sillä sitten kaikki saisivat tietää, kuinka tiukat vanhemmat hänellä on. Mutta uskaltaako hän lukea runojaan Amanille?

Runoja ei ole. Mieli tyhjenee.
Suusta tempautuu karjaisu.
"Polta pois! Polta pois.
Täällä ne mun runot on", sanon
ja taon nyrkillä rintaa. (s. 314)

Xion tarina soljuu nautittavassa säemuodossaan kohti vaikuttavaa kliimaksia, joka saa minut jopa kyynelehtimään. Xion ja äidin välillä kuohuu ja lopulta räjähtää. Heidän tunteensa voimakkuus menee ihoni alle. Loppu on kuitenkin lohdullinen: Xiomara löytää rohkeuden itsestään ja huomaa sanojensa voiman. Kaikki järjestyy.  

Sitä tapahtuu kun kuljen sortseissa.
Sitä tapahtuu kun kuljen farkuissa.
Sitä tapahtuu kun tuijotan maahan.
Sitä tapahtuu kun tuijotan eteeni.
Sitä tapahtuu kun kävelen.
Sitä tapahtuu kun istun. 
Sitä tapahtuu kun puhun puhelimeen.
Se ei koskaan lopu. (s. 59)

Runoilija X on kahminut palkintoja ja ehdokkuuksia, eikä ihme. Se on hyvin voimakas nuoren naisen kannanotto ryyditettynä metoo-hengellä ja oman ajattelun merkityksellä. Tämä ei ole varsinainen uskonnollisesta yhteisöstä irtautumistarina, mutta asioiden kyseenalaistamisen tarina ja oman ajattelun tarina. Kirjassa myös sisaruudella on hyvin vahva asema ja sivutaanpa siinä myös sateenkaarevaa teemaakin. Suosittelen aikuisille ja nuorille, etenkin niille, joiden on hankala tarttua kirjaan.

Arvosanani 5+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjahilla
Kirjojen keskellä
Reader, why did I marry him?

Samantyylistä luettavaa:

Yksi: Sarah Crossan (säemuoto, kaksoisuus, perhe)
Ainoa taivas: Essi Ihonen (uskonnollinen yhteisö ja siitä irtautuminen)
Matkaystävä: Suvi Ratinen (uskonnollinen yhteisö ja siitä irtautuminen)
Näpit irti!: Jennifer Mathieu (metoo-henki)
Mitä tytön täytyy tehdä: Holly Bourne (metoo-henki)
 

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja

Popsugar-lukuhaaste saa kirjan kohtaan:

43. An “own voices” book



tiistai 12. helmikuuta 2019

Manga tutuksi

Koska mangasarjakuvat ovat olleet minulle hyvin vierasta maaperää, päätin viime vuoden lopulla paikata tämän aukon. Otin luettavakseni ensin Io Sakisakan 13-osaisen (josta 10 osaa vasta suomennettu) sarjan Aoha Ride, johon sitten koukutuin ja rakastuin todella syvästi. Niin syvästi, että minun piti tilata kymmenes osa itselleni, kun sitä ei vielä kirjaston kokoelmissa ollut, ja mieheni tilasi sarjasta tehdyn anime-elokuvan. Aoha Riden innoittamana päätin kokeilla muitakin shōjo-mangalajin kirjojavaihtelevalla menestyksellä.


Jos ihmettelet, mikä ihmeen shōjo, niin Wikipediassa kyseinen laji määritellään näin:

"Shōjo (jap. 少女, ”tyttö”, "tyttöjen") on mangan, animen ja muun japanilaisen populaarikulttuurin noin 10–17-vuotiaat tytöt käsittävä kohderyhmä.
Shōjon piirteitä ovat muun muassa liioitellut tunnereaktiot, lapsekkaat ja kauniit piirteet kuten suuret silmät, paksut hiukset ja hoikat tyttöhahmot, yksityiskohtaiset ja tyylikkäät vaatteet ja romanttisen kiinnostuksen kohteena söpöt nuoret pojat. Tyylissä korostuu suloisuus ja nuorekkuus" 

Aoha Ride (osat 1-10/13): Io Sakisaka. Ivrea 2016-2018 



Aoha Riden (japaniksi Ao Haru Ride, englannissa Blue Spring Ride) päähenkilönä on Futaba Yoshioba niminen tyttö, joka on sarjan alussa, yläkoulua aloittavana hyvin epävarma ja arka, eikä oikein osaa olla poikien kanssa. Yhteisessä rosvo-ja-poliisi-leikissä Yoshioba kuitenkin ihastuu mukavaan Kou Tanaka -nimiseen poikaan, jonka kanssa he löytävät yhteisen piilon, pitävät myöhemmin sadetta saman katoksen alla ja sopivat puolihuolimattomat treffit kesäfestivaaleille. Jostain syystä Tanaka ei kuitenkaan saavu koskaan paikalle, ja uuden lukukauden alkaessa koko poikaa ei enää ole samassa koulussa. Futaba ei saa poikaa mielestään.
 
Lukion aloittaa nyt uudenlainen Futaba: hän on tieten tahtoen räväkämpi, äänekkäämpi ja hengailee suosittujen (ja ilkeiden) tyttöjen kanssa. He systemaattisesti kiusaavat nättiä, mutta ujostelevaa Yuuri Makitaa, joka saa söpöstelyllään poikien huomion. Futaba kuitenkin kyseenalaistaa tämän ja yrittää tehdä tuttavuutta Yuurin kanssa, mikä tietenkin närkästyttää tyttölaumaa. Futaban mielestä edistyneiden luokalle tullut uusi poika vaikuttaa kumman tutulta, samoin kuin uusi opettaja Tanaka, jolla sattuu olemaan sama sukunimi kuin hänen ensirakkaudellaan. Vai onko se sattumaa? Käy ilmi, että uusi poika on kuin onkin Futaban ensirakkaus Kou, mutta hänen sukunimensä on vaihtunut muuton jälkeen Mabuchiksi. Mitä on tapahtunut sillä aikaa, ja miksi 16-vuotias Kou vaikuttaa nyt paljon ilkeämmältä kuin nuorempana. Hänen ja Futaban välillä kuitenkin on selvää kipinää, vaikka mangahenkiseen tapaan tyttö ei tietenkään tunnista näitä ihastuksen merkkejä, vaikka joku vääntäisi ne rautalangasta.



Vaikka sarjan tapahtumat pyörivät Futaban ja Mabuchin romanttisen juonikuvion ympärillä, tämän sarjan vahvuuksia on sen monipuoliset henkilöhahmot ja teemat, sekä henkilöhahmojen kypsyminen tarinan edetessä. Yuuri näyttää muille muitakin kuin söpösteleviä puoliaan ja kokee pakkien saamisen ensi-ihastukseltaan, Futaba löytää rohkeuden itsestään irrottautua laumasieluisista kavereistaan ja nousta mukaan rakentamaan luokan yhteishenkeä, ylimielisenä tunnettu Murao paljastaa heikon kohtansa, joutuu kokemaan hylätyksi tulemisen tunteen ja kasvaa yhteistyöhenkisemmäksi ja mukavammaksi tytöksi. Mabuchi kärsii hiljaa äitinsä menettämisen traumasta ja kantaa vastuuta ystävästään, joka on myös menettänyt äitinsä. Mabuchi huomaa liian myöhään, että tykkää Futabasta ihan liikaa, mutta sössii mahdollisuutensa. Poika menettää Futaban mukavalle ja vaatimattomalle, mutta suorapuheiselle pojalle nimeltä Touma Kikuchi. Futaba kuitenkin haikailee lapsuudenrakkautensa perään, mutta toisaalta viihtyy Touman kanssa, koska tämä on niin ystävällinen. Futaballa ja Koulla on tietenkin ajan kuluessa monta söpöä lähentymistä, jotka syystä tai toisesta keskeytyvät. 




Muutamasta asiasta en sarjassa pidä: Mabuchi saattaa välillä läppäistä vähättelevästi Futabaa otsalle, kun tämä alkaa itkemään. Ihmettelen muutenkin, kuuluuko läpsiminen jotenkin olennaisena osana manga-kulttuuria, sillä sitä on muissakin mangoissa? Kuuluuko se japanilaiseen kulttuuriin? Yhdessä osassa Mabuchi myös vihjailee Futaballe, mitä kaikkea pojat voivat hänelle tehdä, kun hän on niin sinisilmäinen, painaen samalla tytön maahan alleen. Raiskauksella pelottelu näyttää olevan mangan yksi ominaisuus, josta en pidä millään muotoa.

Arvosanani koko sarjalle 5-
Rakastunut robottiin (osat 1-2/2): Kayoru. Ivrea 2016


Tämä kaksiosainen sarja kertoo tytön ja androidin ystävyydestä - ja yksipuolisesta rakkaudesta. Mariko löytää roskalavalta epäkuntoon joutuneen robotin, jonka hän pelastaa ja joutuu (tai pääsee) näin ollen Koutan emännäksi. Hän vie Koutan kotiinsa. Androidista tulee tytön henkivartija, mutta myös ystävä. Kun Mariko huomaa rakastuneensa Koutaan, hänen sydämensä särkyy, sillä Kouta ei voi tuntea rakkautta. Vai voiko sittenkin?

Rakastunut robottiin on ihan viihdyttävä, hauska ja romanttinen kaksiosainen manga.

Arvosanani molemmille 3,5

Kuinkaa susi kesytetään (osa 1/1): Nana Shiiba. Ivrea 2014


Kuinka susi kesytetään on kerrassaan omituinen ja sekava, mutta parhaimpina hetkinään ihan söpö manga. Meguri Fugazawan vanhemmat joutuvat matkustamaan muualle, minkä takia tyttö majoitetaan siksi aikaa heidän tuttavaperheen luokse. Perheeseen kuuluu kaksi tosi söpöä poikaa, 17-vuotias Hiyuu ja 15-vuotias Hakuto. Kaikki olisi muuten täydellistä, mutta nämä pojat osoittautuvat täydelliksiksi mulkeroiksi, jotka haluavat savustaa tytön pois kodistaan - miksi ihmeessä, sitä ei kukaan tiedä. He nöyryyttävät, läpsivät, ilkkuvat Meguria, joka tekee kaikkensa sopeutuakseen perheeseen. Kaikesta huolimatta hän ja Hakuto huomaavat ihastuneensa toisiinsa, ja Hiyuukin alkaa vilkuilla tyttöä sillä silmällä.


Tarinassa ei ole oikein päätä eikä häntää. Hiyuu ei kaihda keinoja, joten hän on valmis uhraamaan tytön jopa poikaporukan raiskattavaksi, jolloin onneksi Hakuto tulee hätiin ja pelastaa tytön. Soppaa sekoittaa naapurintyttö Erika Muroi, joka on seurustellut aiemmin Hiyuun kanssa. Hiyuu pakottaa Megurin näyttelemään tämän tyttöystävää, ja Hakutoa tämä tietenkin kiusaa kovasti. Erika haluaa Hiyuun epätoivoisesti takaisin, joten meinaa jopa tarjota Megurin parille tutulle pojalle raiskattavaksi. Toisaalta Megurin ja Hakuton etenevä romanssi on suloista, vaikka alkuasetelma onkin hiukan omituinen. 

Arvosanani 2,5

Love celeb (osa 1/7): Mayu Shinjo. Ivrea 2009


Kadun syvästi sitä päivää, että luin tämän Love Celeb -sarjan ensimmäisen osan. Ihmettelen kovasti, miksi tällaista sontaa on tehty nuorille? Sarjan aloitusosa on ainakin täysin moraaliton, ja mitä olen kuullut ja lukenut arvioita, sarja ei jatku sen paremmin.


Kirjan pääosassa on siis 16-vuotias Kirara Nakazono, joka haluaisi kuuluisaksi näyttelijäksi. Hänen managerinsa Hanamakin metodit ovat vain vähintäänkin kyseenalaiset - hän jankuttaa jatkuvasti, että tytön neitsyydestä on päästävä eroon, yrittää päästä tämän pöksyihin ja järjestää sitten tytön koe-esiintymiseen erittäin vaikutusvaltaisen Ginin luo, joka on tottunut käyttämään naisia leluinaan. Hän uhkaa ja lupaa viedä Kiraran neitsyyden, eikä tyttö oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Toisaalta hopeatukkainen prinssi kiehtoo häntä, mutta myös pelottaa. Pitääkö hänen maata miehen kanssa päästäkseen julkkikseksi? Samalla managerikin vihjailee tytölle törkeyksiä, jos mätkimiseltään joutaa.

En suosittele tätä koskaan, missään ja ikinä kenellekään.

Arvosanani 1

Bloody kiss (osa 1/1): Rina Yagami. Ivrea 2014


Bloody Kiss pitää sisällään kolme urbaania fantasiatarinaa, jotka ovat ihan mukiinmenevää luettavaa.

Ensimmäisessä tarinassa Bloody Kiss Wakaba-niminen tyttö muistelee ensirakkauttaan, kun hän kohtaa hyvin tutun oloisen pojan itkemässä ruusutarhassa. Voiko vampyyrin kanssa rakastua?


Toisessa tarinassa Bloody honey tytöllä on salaisuus: hänen luokkakaverinsa on vampyyri, jolle hän aina maanantaisin luovuttaa vertaan. Mutta mitä jos tyttö haluaa olla enemmänkin kuin pelkkä ravinnonlähde?

Un chocoholic on tarina koulun suosituimmasta pojasta, joka pyytää tyttöä näyttelemään hänen tyttöystäväänsä , jotta lukuisat ihailijat eivät hukuttaisi poikaa ystävänpäiväsuklaisiin. Lopulta tunteet alkavat kuitenkin vaikuttaa melko aidoilta. 

Arvosana 4-



Twiitataan, rakkaani (osa 1/1): Mio Mamura. Ivrea 2013 



 Nimensä mukaisesti tässä mangassa sosiaalinen media on hyvin edustettuna.Ensimmäisessä tarinassa Reona on ihastunut Tokuda Masakiin, joka on rasittavan Mori-nimisen pojan paras kaveri. Tyttö luulee twiittailevansa ihastuksensa kanssa, mutta onkohan näin? Tytöt kinastelevat joka ikinen päivä kertoo siitä, kun ystävyksillä on sama ihastus. Myrtyneisyyteni ja suloisuutesi on tarina mustasukkaisuudesta. Kunnes suklaa sulaa saa tapahtumapaikaksi leipomon, jossa omistajan poika kätkee ihastuksensa tyttöön kiusoittelulla. Huomenna rakastun sinuun päättää sarjakuvan kertomalla Hibiki-nimisen naistenmiehen tarinan. Onko naissankarin sydän kuitenkin sulamassa yhdelle tietylle tytölle? 



Arvosana tälle 3,5

Mangaähky on nyt vähäksi aikaa saavutettu. Aoho Ride -sarjan luen loppuun, kunhan loput osat ilmestyvät. Muuten taidan nyt vähäksi aikaa jättää aiheen ja kokeilla taas jotain muuta.

lauantai 9. helmikuuta 2019

Matkaystävä: Suvi Ratinen

Matkaystävä: Suvi Ratinen. Otava 2019

Kansi: Piia Aho


"Purevat havainnot ja lämmin huumori yhdistyvät esikoisromaanissa, joka kuvaa lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irrottautumista.

Uutinen entisen luokkakaverin katoamisesta järisyttää nuorta naista, joka on rakentanut itselleen uuden elämän Helsingissä. Miksi vanhat tutut soittelevat ja kyselevät kadonneesta? 

Nainen palaa pitkään piilottelemiinsa muistoihin, lapsuusvuosiin kahden maailman ristivedossa. Herää kaipaus turvattuun elämänpiiriin, johon kuuluivat suviseurat, marssikasetit, Marimekon vahakangasliinat sekä serkun puhki katsottu häävideo, jolla hymyili maailman komein mies. 

Missä ovat nyt päivit ja markot, lapsuuden rakkaat matkaystävät? Miksei elämä taviksena ota luonnistuakseen? (Otava)

Oma arvio:

-Sotilas rintamalla vartioimassa tikkakoskelaisen kanssa on kyllä paljon hienompi juttu kuin joku rokkimuusikko kitaroineen. (s. 130)

Kirja, joka herättää minkä tahansa tunteen lukijassaan, on täyttänyt tehtävänsä. Oli se tunne ilo, suru, viha, riemu, häpeä, ärsytys. Minä tunsin Suvi Ratisen esikoisteosta Matkaystävää lukiessa välillä niin voimakasta ärsytystä, että minun teki mieli heittää koko kirja seinään. Aloin itse miettiä, mikä ihme minua ärsyttää: lestadiolaisuus, jota on kuvattu tosi yksityiskohtaisesti; päähenkilö, josta en tuntunut alkuun saavan mitään otetta vai kirjan rakenne, joka ei harrasta kielellisiä eikä rakenteellisia kikkailuja, vaan on selkeää, suoraviivaista dialogivoittoista kerrontaa? Matkaystävä ei ole nimittäin huono kirja, ei ollenkaan. Ymmärrän hyvin, että kirjailijalle on ollut hyvin tärkeää kirjoittaa tämä kirja, joka perustuu osin omakohtaisiin kokemuksiin, ja se välittyy tarinasta. Tarinaa on pehmitetty piilotetulla huumorilla, mutta tietyt munavoi-tyyliset vitsit eivät oikein uppoa minuun.

Kirjan kehystarinassa minäkertojana toimiva päähenkilö (jonka nimeä ei taideta mainita kertaakaan?), lestadiolaisuudesta irrottautunut nuori nainen saa puhelun äidiltään: Järvisen Marko on kadonnut. Tietääkö hän asiasta mitään? Eletään vuotta 2006, eikä poikaystävänsä kanssa avoliitossa elävä nainen tietenkään ole kuullut lapsuudenkaverista Markosta mitään, sillä hän on päättänyt aloittaa ihan uuden elämän, jossa hän ei ole enää meikäläisiä vaan ihan kuin muutkin. Se on kuitenkin osoittautunut hirveän vaikeaksi. Hänellä ei ole minkäänlaista populaarikulttuurista sivistystä. Hän ei tiedä mitään leffoista tai biiseistä, joista puhutaan, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan elokuvat ja liian svengaava rokkimusiikki (jota on siis kaikki mahdollinen muu musiikki kuin siionin virret, marssimusiikki ja klassinen - niin ja Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla,joka sekin joutuu pannaan, kun selviää Laaksosen homoseksuaalisuus.) Hän ei osaa ottaa alkoholia kohtuudella, vaan turruttaa liiallisella humalalla epämukavaa oloa bileissä. Tosin alkoholin käytön ylilyönnit nyt eivät ole niin tavattomia muillakaan...

Minulta kestää vielä kolmisen vuotta päästä eroon viimeisistäkin lestadiolaissoluistani. Yritän nopeuttaa muutosta.
Nousen hakemaan uuden pullon. (s. 271)

Kirjan tapahtumista suurin osa sijoittuu kuitenkin kertojan lapsuuteen ja nuoruuteen, 1980-90-lukujen tienoille, jolloin hän on vielä turvallisesti uskomassa ja omiensa hellässä valvonnassa. Marko Järvinen on koulun ainoa lestadiolainen hänen lisäkseen, ja he valvovat toinen toistaan, ettei tarvitsisi pahentua toisen käytöksestä. Kun Marko kuuntelee paljon parjatuilla Walkmaneilla musiikkia koulussa ja hänen meno alkaa mennä liian svengaavaksi, kertoja päättää ystävällisesti puhuttaa ystäväänsä. Näin toimii lestadiolaisten "omavalvonta": jokainen kyttää vuoroin toistensa tekemisten perään. Tytöt vahtivat myös toisten syömisiä, sillä hoikkana pitää pysyä, jos mielii naimisiin. Myös kiharat auttavat miehen saamiseen, ja niihin on suihkittava kilotolkulla lakkaa.

- Miksi sä lihotat ittees, se nyrpistelee. - Tolla menolla et pääse ikinä naimisiin. (s. 142) 
---

- Kyllä sä saat sen kaksi kiloa vielä pois ennen häitä, Maija sanoo Päiville.
Päivi katsoo Maijaa kiitollisena ja onnellisena.
- Eihän sun tarvi enää laihduttaa, minä sanon. - Sullahan on jo mies.
- Joo, mutta haluan olla mahdollisimman kaunis ja laiha häissäni. (s.207)

Lukiolaisena kertoja alkaa kyseenalaistaa lestadiolaisten tiukkoja määritteitä ja sääntöjä. Miten kaikki maailman ihmiset voisivat tietää juuri heidän uskostaan, miten vain näin pieni joukko pääsee taivaaseen? Onko se reilua? Ystävät hyssyttelevät ja kyllästyvät  hänen ihmetyksiin, tokaisevat vain, ettei tuollaisia saa yksin miettiä. Oma ajattelu on tyystin kielletty. Täytyy mennä puhumaan jollekin, muuten sekoaa pää. Parjataan myös paljon niitä, jotka ovat eronneet yhteisöstä: kuinka niille aina jossain vaiheessa käy huonosti, sekoavat, alkoholisoituvat, saavat huonon kumppanin. Muutama yhteisöstä irtaantunut kuolee tapaturmaisesti, ja sillekin löytyy toki heti selityksensä siitä, että on hylännyt uskonsa.

- Ollaan kaikki ihan järkyttyneitä, Teemu sanoo ääni vapisten. - Tosi vaikee tajuta ettet muka ole enää meikäläinen.
On kuin hautajaisia vietettäisiin.
Vaikka vainaja elää. (s. 226)

Huomaankin myöhemmin, miksi ärsyynnyn niin kovasti kirjan tarinasta. Se on juuri kirjan henkilöiden ajattelun mustavalkoisuus: kuinka he ajattelevat, että kun uskovaiset ovat sääntöjensä ansiosta synnittömyydessä eläviä, uskottomat ovat täysin moraalittomia, jotka pettävät automaattisesti kumppaneitaan, eroavat, juovat kokoajan viinaa, käyvät syntipesäkepaikoissa (baareissa, teattereissa). Eipä siis ihme, että usealle liikkeestä eronneelle käy huonosti, sillä eihän heillä ole ollut mitään kosketusta siihen maailmaan. Ei hajuakaan siitä, että monikaan ei halua pettää kumppaniaan, alkoholia voi nauttia kohtuudella ja harvakseltaan, meikkiä voi käyttää vain vähän, telkkaria voi katsoa vain silloin tällöin, uskottomastakin voi saada ihanan ja rakastettavan kumppanin, joka ei ole juoppo ja väkivaltainen. Että uskottomillakin on moraalinsa ja arvonsa. Kirjan päähenkilölläkin meinaa mennä hieman överiksi maailman menoon soluttautuminen, ja esimerkiksi ehkäisy unohtuu ensimmäisellä seksikerralla tuiki tuntemattomat baarituttavuuden kanssa.

Se mistä kirjassa pidän eniten, on juuri ajan kuvaus. Kirjailija on aika lailla samaa ikäluokkaa kuin minäkin, ja on mielenkiintoista lukea kasari- ja ysäriajan ilmiöistä lestadiolaislasten ja -nuorten näkökulmasta. Tekstissä vilahtelee Dingo ja dingohuivit, permanentit, Suomen jääkiekon MM-mestaruus vuonna -95, levyraadit koulussa, Koulu-TV, purjehduskengät, Levikset, aerobic, jooga. Kaiken tämän keskellä olen minäkin elänyt kouluvuoteni, mutta siellä eri puolella. Muistan koululuokkamme lestadiolaisten kiusaantuneisuuden levyraadeissa, ja kuinka he katosivat kuin pieru saharaan, kun TV-torni raahattiin luokkaamme tai liikuntatunnilla opetettiin tanssia. Muistan lestadiolaisten rytmitajuttomuuden aerobicissä. Tämä kaikki on ollut minulle tuttua, mutta nyt kaikki eroavaisuudet lävähtävät naamalleni eri näkökulmasta.

Ärsyyntyneisyydelleni löysin vielä toisen syyn: kirjan tarinassa toistuu vahvasti se, ettei mistään lestadiolaisten asioista saa puhua muille. "Tästä ei sitten tarvitse huudella", hokevat kirjan henkilöt. Ymmärrän pointin, eli sen, kuinka he pelkäävät kovasti joutuvansa kiusatuksi erilaisuudessaan. Mutta... Jos he ovat niin ylpeitä omasta vakaumuksestaan, ovat niin tiivis ja voimakas ryhmä, mikseivät he seisoisi sen takana? Mikseivät he ylpeänä kerro koulussa, että me kävimme Suviseuroissa kesällä, meillä on ihanan iso perhe, meillä oli mukava iltakylä viime viikonloppuna? Tätä asiaa ihmettelin itse nuorena, kun luokkakaverini eivät koskaan kertoneet, että he menevät omaan rippikouluun (sain vain epämääräisiä muminoita) tai millaista on Suviseuroissa ("se nyt on semmosta, ei sitä voi selittää"..) Kaikki oli kovin salamyhkäistä. Ja kaikki salamyhkäinen herättää epäilyksiä ja vääriä arvailuja. Kirjan tarina siis herättää minussa esille hyvin paljon omakohtaisia ärsytyksen ja ihmetyksen aiheita, mutta tämä on oikein hyvä asia, sillä sen tunnistettuani pääsin ärsytyksestäni ohi ja kirjan lopussa olin jo ihan eri fiiliksissä.

Kirjan lopussa päähenkilöön saa paremman kosketuksen hänen kipuilleissaan uuden maailman elämässä. Ymmärrän sen, kuinka vaikeaa on vaihtaa tuttu sääntöjä sanellut ja tiiviin yhteisöllinen elämä muuhun. Kuinka vaikeaa on salata kaikilta oma lähtökohtansa. Kirjan lopun dramatiikka on parasta antia ja sympatiani ovat täysin kertojan puolella. Hän tekee hyvin viisaan ratkaisun lopussa, ja minulle jää oikein hyvä mieli. En ole enää ärsytyksen vallassa, vaan haluan olla ymmärtämässä, kuten päähenkilö toistelee. Hän osaa kääntää menneisyytensä voimavaraksi, ja löytää edelleen lohtua siitä.

Suuri hopeinen pikari laskeutuu huulilleni.
Viini valuu kurkkuuni, se leviää sieluun.
Se levittää lämpöä, onnea ja rauhaa.
Ja lupausta siitä mitä kerran siellä, mitä ei nyt vielä täällä. (s. 167)

Matkaystävä muistuttaa hyvin vahvasti Pauliina Rauhalan Taivaslaulua, mutta tässä kirjassa saadaan hiukan erilainen  näkökulma tarinaan, sillä päähenkilö ei missään vaiheessa perusta omaa perhettä. Myös Essi Ihosen esikoisromaanissa Ainoa taivas käsitellään uskosta irrottautumista. Selkeästi tulee myös mieleen 2009 vuonna ilmestynyt, Dome Karukosken ohjaama elokuva Kielletty hedelmä. Tätä kirjaa voisi suositella yläkouluikäisille ja nuorille aikuisille teemalla "erilaisia maailmoja". Kirjan kerronta ja rakenne on konstailematonsa, hyvin paljon dialogia sisältävää ja siksi sujuvaa lukea. Olisin itse kuitenkin kaivannut kirjan kieleen enemmän kuvailevuutta.

Ai niin, ja pidän tavattomasti Piia Ahon suunnittelemasta kannesta ja sen symboliikasta, jota hassusti meikattu musta lammas tuo.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:


Samantyylistä luettavaa:

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Lisään tämän Helmet-haasteen kohtaan:

43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi

Popsugar-haasteessa nappiosumaksi sopii kohta:

 2. A book that make you nostalgic