torstai 28. syyskuuta 2017

Päivitys Hopea-sarjaan

Luin Victoria Aveyardin Hopea-sarjan kolmannen osan, Kuninkaan kahleet. Klikkaamalla kansikuvaa pääset lukemaan mietteeni kirjasta ja myös aiemmista osista.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/07/hopea-sarja-victoria-aveyard.html

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai.

Kurnivamahainen kissa: Magdalena Hai. Kuvittanut Teemu Juhani. Lastenkertomus, 48 s. Karisto 2017. 



"Vahvatunnelmainen satu pienestä tytöstä ja kissasta, joka ahmii koko maailman

Olipa kerran pieni tyttö, joka tapasi ison kissan, ja sillä kissalla oli hurjan kurniva maha. Kissa on jo ahminut ihmisiä, armeijoita, metsien eläimet, meren kalat, kylien viljat… Mutta onko yhden luvallista syödä koko maailma nälkäänsä?

Kurnivamahainen kissa on fantasiahenkinen saturomaani ahneuteen hajoavasta maailmasta ja pienten tyttöjen voimasta. Oivaltavasti ympäristöasiaa käsittelevän sadun kanssa käyvät vuoropuhelua kuvittaja Teemu Juhanin vahvatunnelmaiset mustavalkokuvat. "(Karisto)

Oma arvio: 

Luimme kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kurnivamahainen kissa on opettavainen satu siitä, miksei yksi tyyppi saa rohmuta kaikkea itselleen. Siinä otetaan kantaa vaivihkaa nykymaailman kulutushysteriaan ja taloudelliseen eriarvoisuuteen. Tarinan tyttö on rohkea ja peloton, mutta myös ennakkoluuloton pikku-sankaritar: hän ottaa kissan ystäväkseen, vaikka tämä on itsekäs, ahne ja töykeä. Hän lupaa etsiä kissalle ruokaa tämän alati jatkuvaan nälkäänsä, jotta tämä ei söisi tyttöä.

Maailmasta vaan ei enää tahdo löytyä kissalle enää mitään syötävää, sillä se kaikki on jo kissan sisuksissa. Lopulta tyttö löytää itsensä kissan mahasta, ja löytää syyn kissan kurisevaan mahaan. Tohtiiko kissa oksentaa kaiken ulos mahastaan? Palkinto on jotain paljon suurempaa kuin jatkuva nälän tyydyttämisen nautinto - tytön ystävyys, rakkaus ja huolenpito.



"Voi kissa. Olet antanut kurnivan vatsasi päättää elämäsi suunnan, etkä ole missään vaiheessa pysähtynyt miettimään, onko se, mitä teet, oikein." (s. 23)

Tyttäreni mielestä kirja on hauska ja kiinnostava. Kirjassa parasta on itse kurnivamahainen kissa, "koska se on niin iso ja söpö." Kissan mahassa asuva Kaikenherra Hneus taas ei miellytä häntä lainkaan, enkä ihmettele, sillä tuo otus on kuvailtu hyvin vastenmieliseksi ja omaa etuaan ajavaksi. Kirjan mustavalkokuvat ovat tyttäreni mielestä kivoja ja hauskoja, ja niitä on kirjan sivuilla tarpeeksi. Parhaiten kirjasta jäi tyttöni mieleen se, kun kissa ja tyttö ystävystyivät. Kirja olisi saanut olla hiukan pidempi, mutta tarina päättyy kuulemma onnistuneesti. Jos tyttäreni saisi jatkaa tarinaa, kirjan tyttö pääsisi orpokotiin, saisi vanhemmat ja kissa pääsisi hänen mukaansa uuteen kotiin. Kirjaa hän suosittelee noin 5-9-vuotiaille tytöille ja pojille. Hän aikoo ehkä joskus vielä lukea kirjan uudelleen.


Kurnivamahainen kissa on seikkailuhenkinen ja merkityksellinen satu, jota hienot, pikkutarkat kuvitukset täydentävät.

Tyttäreni arvosana 4
minun arvosanani 4+
Yhteisarvosana 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Vakka.fi

Samantyylistä luettavaa:


maanantai 25. syyskuuta 2017

Linnunsitoja: Helena Waris

Linnunsitoja: Helena Waris. Otava 2017. (Linnunsitoja #1)

Päällys: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Vapaus on hauraiden linnunsiipien varassa.

"Näihin lintuihin sidotuissa viesteissä me olemme Koneitten saavuttamattomissa. Se tekee meistäkin vapaita."

Helikopteri vie Zemin keskelle merta, majakkasaarelle, jonne Valtion, Kuilujen ja Koneiden valvovat silmät eivät yllä. Saari on vastarintaliikkeen tukikohta, eikä kenenkään ole pakko kertoa, miksi on siellä tai mistä on tullut. Majakan huipulla on kyyhkyslakka. Kyyhkyt kuljettavat viestejä meren yli, ne ovat ainoa viestintäkeino, jota Kone ei hallinnoi. Vain lintujen avulla vastarintaliike pysyy elossa." (Otava)

Oma arvio:

Olen viime aikoina lukenut melkoisia järkeleitä, joten olipas ihanan vapauttavaa lukea välillä hiukan ohuempi kirja. Linnunsitoja on tiukkaan sataanseitsemäänkymmeneen sivuun nipistetty nuorten aikuisten scifikirja, johon varmasti vähemmän lukeva nuori (15+) uskaltaa herkemmin tarttua kuin tavallisen pituiseen, 300 - 400-sivuiseen kirjaan.

Kolme sääntöä aluksi. Kunnioitetaan niitä, niin meidän on helpompi tulla toimeen. Ensimmäisenä: Kenenkään ei ole pakko kertoa miksi on täällä, ja mistä on tullut. Kysyä saa, mutta vastata ei tarvitse muille kuin Sazille. Me kaikki olemme täällä hyvästä syystä. Se riittäköön tiedoksi. (s.27)

Kirjan tarina alkaa melkoisen epämääräisellä, sadistisella asetelmalla,  kun kirjan päähenkilö Zemi kärvistelee alastomana ja sidottuna Ada-nimisen naisen julmahkossa käsittelyssä. Olin hiukan hämmentynyt, mutta samaisiin tunnelmiin kirjassa ei kuitenkaan enää palata muuten kuin silloin, kun Zemi kertoo menneisyydestään Adan kylpylän leivissä. Kirjan alussa seurataan lähinnä Zemin ja Thomin pakoa Koneen vaikutuspiiristä myrskyjen koettelemalle majakkasaarelle, jossa on muitakin Konetta vastaan kapinoivia. Tämän jälkeen juoni kietoutuu Zemin sopeutumisen, majakkalaisiin tutustumisen ja erilaisten tehtävien ympärille. Taustalla häilyy kapinan suunnittelu, mutta myös pelko siitä, ettei se onnistukaan ja Kone saa vihiä kapinaliikkeestä.

Kuva: Pixabay
Mikä on tuo mystinen Kone? Sitä ei oikeastaan missään vaiheessa kovin syvällisesti avata, mutta asiayhteyksistä siitä saa pian jonkinlaista käsitystä. Kone on käsittääkseni eräänlainen tekoäly, tietojärjestelmä, joka hallitsee, kontrolloi ja tarkkailee ihmisiä. Se ohjaa ihmiset tasa-arvoisiksi ja pystyy kehittymään, kuten oppii valehtelemaan. Koneita on useita, ja kapinalliset haluavat sulkea koneet ja palata takaisin ihmisten hallitsemaan yhteiskuntaan. Kirjassa on siis myös dystopisia aineksia, ja siinä muun muassa mainitaan, että aiemmassa maailmassa jokaisella oli omat Koneet, eli älypuhelimet, joten tuokin seikka viittaa kirjan sijoittuvan jonnekin kauas kuvitteelliseen tulevaisuuteen.

Iltapäivällä sylissäni on lintu. Kaunis harmaa kyyhkynen, jonka rinnassa on mustia pilkkuja. Thom esittelee sen kolmenollaysinä, mutta päätän antaa sille nimen, vaikka vain salaisen.
Sinä olet Pilkkurinta. (s.57)

Koska kännyköitä ei ole, kapinalliset käyttävät kyyhkysiä viestimiseen. Majakkasaarella yksi tärkeimmistä tehtävistä onkin kyyhkysistä ja niiden mukana tulevista viesteistä huolehtiminen. Zemin matkakumppani Thom hallitsee kyyhkyset, ja yllätyksekseen Zemikin alkaa pitää linnuista, Hän jopa salaa nimeää niitä, vaikka ne on pelkästään numeroitu. Hän alkaa myös pitää Thomista, jota on aiemmin nimittänyt tylsäksi. Tylsyys muuttuu tuttuudeksi ja turvallisuudeksi.

Thom katsoo sormieni liikettä. Kerron hänelle totuuden, jos hän kysyy miten minusta on tullut sitoja. Mutta ei hän kysy. Hän vain seuraa työtäni vaiti, ojentaa säikeen kun edellinen on kiinni ja antaa hiljaisuuden puhua välillämme. (s. 123)

Kirjassa vilisee mielenkiintoisia hahmoja, kuten Zemiä aluksi dissaava Ines, hänen veljensä Saz, majakkasaaren johtohahmo, ja Zemiä ahdisteleva Ola, joka kuitenkin ottaa opikseen ja katuu tekoaan. Henkilöhahmot jäävät kuitenkin kehityksessään puolitiehen, ymmärrettävää kyllä. Zemin mystinen isoveli Jesber on mukana taustalla koko tarinan, vaikka hän esiintyy kirjassa varsinaisesti vain  alussa lähettäsessään siskonsa Thomin kanssa matkaan. Hän lupaa tulla perässä löydettyään kadoksissa olevan tyttöystävänsä Jaden, ja Zemi odottaa veljeään saapuvaksi joka päivä.

Zemin ikää ei missään vaiheessa suoraan mainita, mutta hän kuitenkin mainitsee saavuttaneensa jo täysi-ikäisyyden, joten veikkaisin hänen olevan jo parikymppinen - ellei sitten kirjan maailmassa täysi-ikä tule täyteen jo aiemmin. Hän puhuu myös Thomista miehenä, ei poikana, joten päähenkilöiden iänkin puolesta uskon tämän kirjan olevan suunnattu enemmän nuorille aikuisille kuin varhaisteineille.

 Yllätyin, miten hienon tarinan ja toimivan juonenkaaren Waris on saanut mahdutettua näin ohueen kirjaan. Koska turhille täytesivuille ei ole tilaa, kirjaa on mukava lukea ja mielenkiinto säilyy koko kirjan ajan. Surettaa silti, ettei henkilöihin pääse syventymään sen paremmin, ja loppu tulee ihan liian nopeaa. Joskus kuitenkin napakka scifipläjäyskin on paikallaan, eikä kaikista tarinoista tarvitse tehdä trilogioita. Lukemisen jälkeen jäi jäljelle silti hienoinen harmistus ja nälkä tietää asioista lisää, kuten Koneen hallitsemasta yhteiskunnasta ja henkilöhahmoista. Kirjan tarkkaan rakennettu, vaikkakin epämääräinen maailma jäi kuitenkin pitkäksi aikaa mieleeni.

Arvosanani 4

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjavinkit (Mikko Saari)
Oksan hyllyltä
Evarian kirjahylly
Eniten minua kiinnostaa tie
Kirsin kirjanurkka

Vedenkehrääjä: Helena Waris. Otava 2018. (Linnunsitoja #2)

Kansi: Sami Saramäki

"Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.

Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella." (Otava)

Oma arvio: 

Olin ajatellut Wariksen aiempaa teosta Linnunsitojaa itsenäisenä teoksena, ja yllätyin, kun siihen tulikin jatkoa. Vedenkehrääjässä ollaan siirrytty pois majakkasaarelta, Sazin matkassa kuivuudesta kärsiviin rannikkokaupunkeihin. Edellisessä osassa traagisesti siskonsa Ineksen menettänyt Saz matkustaa junalla Maximilianin luo, miehen, jota Sazin lapsi Miu on pitänyt aina oikeana isänään. Sazilla on mielessään myös Amelii, Miun äiti, joka on menehtynyt. Saz lähtee etsimään Maximiliania päällään mystinen vedenkehrääjän asu, jota ihmiset näyttävät kunnioittavan. Mies joutuu myös ottamaan mukaansa kännykän, vaikka hän onkin konevastainen. Kännykästä ei ole juuri matkalaiselle apua, sillä hän ei osaa käyttää sitä.

Saz saa matkaseuralaisekseen Dillan pakoisen Mariian ja hänen  miehensä siskonpojan Hikon. Saz ei ole alkuun kovinkaan innoissaan seurasta, mutta avautuu Mariialle asioistaan, ja saa tietää Mariian miehen Rodinin olevan konevastarintaliikkeen jäseniä. Saz ei aio kuitenkaan muuttaa matkasuunnitelmiaan, vaan jättää Mariian ja Hikon kotikaupunkiinsa ja jatkaa eteenpäin.

Mutta minä en voi muuttua konemyönteiseksi, en koskaan!
Olen elänyt koko elämäni vastustaen ihmisen kaikenlaista kahlitsemista. Koneet kammottavat minua, niiden alaisuudessa ihmisistä tulee tahdottomia, älynsä ja ilonsa sammuttaneita partikkeleja. Haluan elää vapaan taivaan alaa päättäen tekemisistäni, en lukittautua katsomaan mitä Kone minulle tarjoaa.
En koskaan alistu, en ikinä! (s. 113)

Sazin tarina tuo toisen näkökulman koneisiin, joita on siis suunnitteilla myös merenrantakaupunkeihin. Hän tajuaa, ettei kaupungeissa ole asiat kovinkaan hyvällä tolalla. Merien saastumisen vuoksi vedenkehrääjiä tarvitaan kipeästi, mutta hekään eivät pysty ihmeisiin. Saz joutuu ristiriitaisten tunteiden eteen kohdatessaan Ameliin aviomiehen Maximilianin ja kuullessaan totuuden Ameliin kohtalosta. Mukana roikkuva Mariia ja hänen miehensä luotsaama konevastarintaliike hämmentävät lisää Sazin pyrkimyksiä. Onko koneiden tulo sittenkin välttämättömyys?


Vedenkehrääjä on hyvin tiukkaan pakettiin huolellisesti pakattu tieteisfantasiatyyppinen tarina (vaikka se dystopiaksikin on määritelty). Se on kaksoisluokiteltu nuorten että aikuisten puolelle, ja soveltuukin haastavuutensa takia parhaiten nuorille aikuisille ja sitä vanhemmille. Ensimmäinen osa Linnunsitoja on minusta hiukan kiehtovampi kuin tämä aavikkohenkinen Sazin matkakertomus. Olisin kaivannut hiukan keveyttä tarinaan, joka on nyt hirveän synkkä ja raskas lukea. Tarinan sisään pääseminen on haastavaa, sillä maailmaa ei avata tässäkään osassa rautalangasta vääntäen.

Arvosanani 3+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

perjantai 22. syyskuuta 2017

The Girl Who Fell: S. M. Parker

The Girl Who Fell: S. M. Parker. Simon Pulse 2016. Ei suomennettu.

 Kannen suunnittelu: Regina Flath

"His obsession.
Her fall.

Zephyr Doyle is focused. Focused on leading her team to the field hockey state championship and leaving her small town for her dream school, Boston College.

But love has a way of changing things.

Enter the new boy in school: the hockey team’s starting goaltender, Alec. He’s cute, charming, and most important, Alec doesn’t judge Zephyr. He understands her fears and insecurities—he even shares them. Soon, their relationship becomes something bigger than Zephyr, something she can’t control, something she doesn’t want to control.

Zephyr swears it must be love. Because love is powerful, and overwhelming, and…terrifying?

But love shouldn’t make you abandon your dreams, or push your friends away. And love shouldn’t make you feel guilty—or worse, ashamed.

So when Zephyr finally begins to see Alec for who he really is, she knows it’s time to take back control of her life.

If she waits any longer, it may be too late. "(Simon Pulse)

Oma arvio:

Minä en lukenut kirjan takakansitekstistä kuin alun, joten ajattelin alkuun tämän kertovan vain lähinnä hyvin intensiivisestä rakkaudesta. Yllätyksekseni intohimoa ja pakahduttavaa rakastumisen tunnetta tihkuva kirja alkoi loppua kohti muuttua raastavaksi psykologiseksi jännitykseksi, ja sydämeni meinasi hyppiä toiseksi viimeisessä luvussa ihan turhan nopeaa, niin karmeaksi tapahtumat kääntyivät. Huh.

The Girl Who Fell alkaa napakalla prologilla, joka on otsikoitu The End. Tämä ennakoitu luku antaa vihiä, että kirjan juoni tiivistyy loppua kohti hyvin hyytäviin tunnelmiin. Siksipä minulla kyllä oli lukiessa aavistus takaraivossa, ettei tämä kirja ole ihan pelkkää rakkautta. 

Kirjan päähenkilö on viimeistä lukiovuottaan opiskeleva Zephyr Doyle, maahockeyjoukkueen johtaja, jolla on kaksi ihanaa ystävää: Lizzie ja jääkiekkoilija Gregg. Zephyrillä on ihana juristiäiti, mutta hänen perheeseensä liittyy iso kipupiste, joka vallitsee koko kirjan ajan: hänen isänsä on lähtenyt pois pari vuotta sitten, jättäen vain kirjelapun pöydälle. Zephyr tuntee monenlaisia tunteita tähän liittyen, vaihdellen syyllisyydestä vihaan, itseinhosta raivoon, surusta toivottomuuteen. Eräänä päivänä Zephyrin äidillä on ilmoitusasiaa, kun hän kertoo isän palanneen kaupunkiin ja tavanneensa tätä muutaman kerran. Zephyr on raivoissaan, eikä tiedä miten sulatella tätä asiaa.

I never imagined I'd be this girl. (s.131)

Kun Gregg esittelee koulun uuden oppilaan, jääkiekkomaalivahti Alecin, Zephyrin sydän heittää volttia - vaikka hän on juuri vannonut Lizzielle, ettei aio olla se tyttö, joka lankeaa poikaan seniorivuotenaan. Se aiheuttaisi vain monimutkaisuutta juuri, kun pitäisi valmistautua collegevuoteen Bostonissa, josta Zephyr odottelee kuumeisesti hyväksymiskirjettä. Alec tuntuu kuitenkin yhtäkkiä niin vetovoimaiselta, tutulta, houkuttelevalta, vaikka Zephyr yrittää vastustella. Asiaa hämmentää myös Greggin humalainen suudelma bileissä, joka yhtäkkiä hiertää lapsuudesta asti ystävinä pysyneen parin välejä. Zephyr ei osaa ajatella Greggiä kuin veljenään, kun taas Gregg tuntee kovasti vetovoimaa lapsuudenystäväänsä kohtaan. Tilanne tulehtuu hetkellisesti, kun Gregg näkee Zephyrin suutelevan Alecia jääkiekkokaukalolla. 

"---I'm sorry that kissing you is something I've been thinking about since we were twelve years old and we found that rope swing by the quarry." (s. 71)

Alecin ja Zephyrin salamarakkaus alkaa hiukan samaan tyyliin kuin Bellan ja Edwardin suhde Twilight-sarjan alussa, mutta sillä erotuksella, että huomaan Alecissa heti sellaisia piirteitä, joita kavahdan. Hän haluaa olla Zephyrin kanssa koko ajan - tarkoitan siis KOKO AJAN. Vaikka he ovat vasta eronneet, pian Alec on tekstailemassa Zephyrille, missä tämä on ja kenen kanssa. Hän vaatii kaiken ajan itselleen. Zephyr jättää tärkeitä tilaisuuksia väliin, kun Alec mankuu tämän viettävän ajan mielellään hänen kanssaan. Hän perustelee sen sillä, että ei vain voi olla ilman tätä. Itsetunnon kohautusta kaipaava Zephyr on tietenkin imarreltu siitä, että toinen tahtoo häntä noin paljon, mutta minä ärsyynnyn heti alussa Alecin marinasta ja tuntuu, etten pysy ärsytyksessäni nahoissani. 

"I want u all 2 myself this weekend."(s.153)

Aika pian Alec alkaa käyttää Zephyriin ilmiselviä manipuloinnin keinoja: "Etkö sinä rakastakaan minua?" "Minua surettaa, kun sinä et selvästikään tunne yhtä vahvasti kuin minä?" "Onko se tilaisuus sinulle tärkeämpi kuin minä?" Ärsytykseni kasvaa, kun Zephyr ei näytä tajuavan, ettei tuollainen ole normaalia. Pian Zephyrin haave Bostonin yliopistosta tulee puheeksi, ja Alec alkaa vihjailla, ettei etäsuhde tulisi kysymykseenkään, sillä hän on menossa Michiganiin. Alec on myös todella mustasukkainen Greggistä, etenkin kun kuulee suudelmasta, ja alkaa vaatia, ettei Zephyr saa enää tavata tätä. Zephyr on ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä hän kaipaa rakkaiden ystäviensä seuraa, ja haluaisi pitää unelmistaan kiinni, mutta Alecin manipulointi alkaa horjuttaa hänen itseluottamustaan. Miten hän voisi olla täydellinen tyttöystävä? Eikö hänen pitäisi asettaa Alec aina etusijalle? 

Kuva: Pixabay

Kirjaa oli piinallisen ärsyttävä lukea, kun halusin niin kovasti auttaa Zephyriä. Jos hän olisi ärsyttävä henkilöhahmo, en ottaisi tätä näin tunteella, mutta kun hän on minusta mukava, fiksu ja miellyttävä tyttö, jonka sydän on vain särkynyt isän hylätessä hänet ja äitinsä. Siksipä ilahdun siitä, että Zephyr alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ajatuksen siitä, että antaisi isälleen edes pienen mahdollisuuden. Hänellä on satoja kysymyksiä esitettävänä isälleen, mutta tärkein niistä on tämä: "Miksi sinä teit sen? Miksi jätit meidät?" 'Miksi'-kysymyksiin on kuitenkin harvoin kunnollista vastausta.

"I would never hurt you."
"But don't you see that's the problem? I'm scared you can hurt me without even knowing it"
Sickness swirls my middle. (s. 120)

Alec osaa olla ihastuttava ja romanttinen, minkä takia Zephyrin on tietenkin hankala uskoa tästä mitään negatiivista. Jotain hämärää liittyy myös siihen, miksi Alec joutui vaihtamaan koulua niin nopeaa. Hänen omien sanojensa mukaan hän pelasti kämppäkaverinsa valehtelemalla, että huoneessa ollut tyttö oli hänen kanssaan. Hän osaa selittää asiat aina parhain päin ja omaksi edukseen, ja saa toisen tuntemaan syyllisyyttä.  

I wanted Alec so much, the rest didn't matter.
And it is this realization that collapses me against the wall, sinks me into a blurred heap because I can't separate what is real and what is Alec and what is me. (s. 288)

S.M. Parker kirjoittaa kirjan lopussa haastatelleensa kirjaa varten lukuisia teini-ikäisiä, jotka ovat joutuneet kontrolloinnin ja väkivallan kohteeksi parisuhteessaan. Hän haluaisi lukijoiden saavan voimaa Zephyrin tarinasta ja hankkimaan apua, jos on itse vastaavanlaisessa parisuhteessa. Kirjan tarinaan toiveikkuutta tuovat Zephyrin tukijoukot: tarkkasilmäinen ja järkkymätön Lizzie, turvallinen ja uskollinen Gregg, ymmärtäväinen äiti ja isä. Zephyr myös käy usein juoksemassa pois sekavat ajatuksensa.  

Parker on kirjoittanut todella upean ja ajatuksia herättävän esikoisromaanin tärkeästä aiheesta. Pidän siitä trendistä, että nykyään nuorille aikuisille tarjotaan kirjoja hyvin hankalistakin teemoista, kuten mielenterveyden ongelmista, itsemurhasta ja hankalista parisuhteista.

Arvosanani 4,5

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.


Samantyylistä luettavaa:

Ester & Isak: Jessica Schiefauer

torstai 21. syyskuuta 2017

Huimaa-sarja: Vuokko Hurme

Kiepaus: Vuokko Hurme. Kuvat Susanna Iivanainen. S&S 2017. (Huimaa #1)


"Lenna Anderssen eli elämänsä kahdeksan ensimmäistä vuotta kaupungissa, jonka nimi oli Kardum, maailmassa, joka oli kääntynyt nurin päin. Siellä missä ennen oli taivas, oli nyt maa, ja missä piti olla maata jalkojen alla, olikin vain huikaiseva pudotus tyhjyyteen. Tapahtuma, jota kutsuttiin Kiepaukseksi, oli mullistanut kaiken. Ihmiset ovat kuitenkin oppineet pärjäämään ylösalaisessa maailmassaan, ja Lennan perheen elämä Kardumissa on oikeastaan juuri sopivan jännittävää ja mukavaa kunnes puhdas vesi alkaa loppua. Miten Lennan ja hänen perheensä, äidin, isän, pikkusiskon ja lemmikkikanan, käy? Uskaltavatko he lähteä etsimään tulevaisuuttaan toisesta maailmasta, joka ehkä on jossain heidän allaan, taivaalla?" (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan yhdessä 9-vuotiaan tyttäreni kanssa.

Kiepaus kiehtoi minua ideallaan jo ennen kuin ehdin tarttua siihen, sillä olen aina ollut innoissani väärinpäin kiepsahtaneen maailman ajatuksesta. Se on jotain, mikä on meillä varmasti käynyt mielessä jo lapsena: miksei maapallon toisella puolella asuvat roiku pää alaspäin, jos kerran maapallo on pyöreä.

Kiepaus on tarina postapokalyptisesta maailmasta. Kirjan minäkertoja, Lenna, kertoo heti kirjan alussa Kiepauksesta eli suuresta kamalasta tapahtumasta, joka kiepsautti kaiken ylösalaisin. Hänellä on asiasta tosin vain toisen käden tietoa, äitinsä ja isänsä kertomaa. Lennalle nurinpäin roikkuva kaupunki, Kardum, on aivan normaali kaupunki, sillä hän on syntynyt siellä. Hän harjoittelee talojen välillä kulkevilla vaijereilla kulkemista, syö kokeneesti kärpäsentoukkakakkuja, osaa säännöstellä vettä, varoo avonaisia ikkunoita, ettei putoaisi alhaalla avautuvalle taivaalle. 

Kuva: Susanna Iivanainen


Nautin eniten huolella ajatelluista yksityiskohdista, jotka tekevät riippuvassa kaupungissa elämisestä mahdollista. Aikuiset rakentavat uusia vaijeriratoja, hakevat vettä jäljellä olevista säiliöistä, yrittävät löytää vielä penkomattomia varastoja, tekevät kauppaa ruokatarvikkeista ja muista hyödykkeistä. Lennan perheen Newton-kana on heille kultaakin kalliimpi proteiininlähde, ja kärpäsentoukkien kasvatus toinen. Vaatteet käytetään loppuun asti, eikä vettä tuhlata niiden pesemiseen, vaan käyttökelvottomat vaatteet nakataan loputtomaan roskakuiluun - ikkunasta ulos, alas taivaalle.

Lennan perhe pitää ihanasti yhtä. Hänellä on pikkusisko Rousku sekä ihana ystävä Jaan, joka joutuu usein olemaan Lennan perheen luona yötä. (Hassua, mutta luulimme häntä kirjan puoliväliin saakka tytöksi, ja kun tekstistä kävi ilmi hänen sukupuolensa, olimme kumpikin hiukan ällikällä lyötyjä.) Silti Lennan perheessä ei kaikki ole aina satumaisen ihanaa, vaan perheen äiti reagoi välillä tuleviin huolenaiheisiin hyvin kiukkuisesti ja äreästi. Perheyhteisön lisäksi koko Kardumin kaupunki vetää yhtä köyttä. 

"Lenna, sinun pitää muistaa aina mikä meille on tärkeää, mikä Kardumissa on kaikkein tärkeintä. Sinun pitää luvata tehdä kaikkesi muiden auttamiseksi, mutta niin, ettet unohda itseäsi. Sinä pärjäät kyllä, kun muistat sen. Tarvitset muita, jotta voit selvitä." (s.165)

 Lenna joutuu kuitenkin kohtaamaan hyvin pelottavan tilanteen toisella vaijerireissullaan kaupalla, kun perheen tuttu ja luottokauppias Ondan on heitä vastassa vihaisena, veitsi ojossa. Tämä kohtaus vaikutti selvästi tyttäreeni niin, että hän meinasi menettää kiinnostuksensa koko kirjaan. Lisäksi tunnelmat muuttuvat loppua kohti melko synkiksi ja masentaviksi, niin että minuakin alkoi jo puuduttaa moinen. Synkkyys ja toivottomuus meinaa ottaa vallan tarinasta veden alkaessa loppua, Lennan äidin lähdettyä tutkimusmatkalle ja osan kaupungista alettua romahtaa. Lennan ajatuksista huokuu lapsen voimattomuus isojen asioiden äärellä, kun aikuiset päättävät asioista ilman lasten mielipidettä. Onneksi tunnelin päässä on valoa ja kirja päättyy hyvin toiveikkaasti.

Kuva: Susanna Iivanainen

Tyttäreni mielestä Kiepaus on hauska ja kiinnostava kirja, jossa olisi saanut olla kuitenkin enemmän kuvia. Mustavalkoisia kuvia hän luonnehtii hauskoiksi, tarkoiksi ja kiinnostaviksi. Hän piti kovasti Lennasta "koska se oli vaan niin kiva ja rohkea." Parasta kirjassa oli  "kun ne meni toiseen maailmaan joka oli taivaassa." Yllättävää ei ole se, että Ondan oli hänen mielestään ikävä henkilöhahmo. Kirjan kansikuva  ei saanut pisteitä tyttäreltäni, ja lisäksi kirja olisi saanut olla pidempi. Hän oli kovin pettynyt, kun Jaan paljastuikin pojaksi, ja ehdotti minulle, että ajattelisimme yhä hänen olevan tyttö.

Kirjan toiveikas ja muutoksellinen loppu oli tyttäreni mieleen. Hän suosittelee kirjaa yli yhdeksänvuotiaille lapsille. Hänen mielestään kirja kiinnostaa enemmän tyttöjä, koska päähenkilönä on tyttö. Hän aikoo ehdottomasti lukea kirjan vielä uudelleen, ja kyseli jo minulta, milloin tähän tulee jatkoa. Kirja jää kyllä kutkuttavan jännään kohtaan.

Kiepaus on huikean kiehtova tarina rohkeudesta ja selviytymisestä murenevassa kaupungissa. Sarjan jatko-osaa odotan innolla minäkin: Kaipaus ilmestyy vuonna 2018.

Tyttäreni arvosana 5
minun arvosanani 4+
Yhteisarvosanamme 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle! 

Muissa blogeissa:

Lastenkirjahylly
Minityyli
Lähiömutsi


Kaipaus: Vuokko Hurme. Kuvittanut Susanna Iivanainen. S&S 2018 (Huimaa #2)



"Kiepauksen jälkeen kaipaus!

Vesi oli niin hirveän tuntuista. Ja sitten minä lipesin. Valuin avomeren puolelle ja kellahdin kylki edellä veteen.

Lenna perheineen on jättänyt taakseen ylösalaisin kääntyneen kotikaupunkinsa Kardumin. Hypättyään alas taivaalle he ovat laskeutuneet Mabaliin, uuteen maailmaan. Mabalissa, jossa on runsaasti vettä, maa vetää puoleensa ja taivas levittäytyy metsien päälle.

Lennan ei tarvitse enää pelätä taivaalle putoamista mutta nyt on pelättävä sitä, mitä taivaalta putoaa: Kardumista putoilee Mabaliin roskia mutta myös muuta: autoja, hiekkaa, taloja ja kallioita. Siksi Mabalin ihmiset rakentavat vahvoja kattoja, käyttävät suojavarjoja ja pukevat lapsilleen kypärät.
Ihmisiä Mabalissa on enemmän, ja ensimmäistä kertaa Lenna ja hänen pikkusisarensa Rousku pääsevät kouluun. Mutta Lennan paras ystävä Jaan on kadonnut hypätessään. Kun käy ilmi, että myös Mabalin ulkopuolella elää ihmisiä, Lennassa herää toivo: voisiko Jaan löytyä?

Kun aikuiset päättävät järjestää retkikunnan Jaanin ja tämän isän pelastamiseksi, Lennan on päästävä mukaan keinolla millä hyvänsä. Onhan Jaan hänen paras ystävänsä. Luvassa on meriseikkailu pelkoa herättävien, tuntemattomien ulkopuolisten maille. Mutta Lenna ei osaa arvata, millaisia yllätyksiä matka tuo mukanaan...

Kaipaus jatkaa lasten Huimaa-fantasiasarjaa, jonka ensimmäinen osa Kiepaus ilmestyi 2017." (S&S)

Oma arvio:

Luimme tämän kirjan, kuten aiemmankin Huimaa-sarjan osan, yhdessä 10-vuotiaan tyttäreni kanssa. Alussa tyttäreni ei innostunut ollenkaan  tarinasta, joka sijoittuu nyt Mabalin saarelle. Hänellä kun oli vielä niin tuoreessa mielessä kiehtova Kardumin ylösalaisinmaailma. Loppua kohti kirjan jännittävät juonenkäänteet veivät kuitenkin mennessään, ja tyttäreni pitikin loppujen lopuksi tästä kirjasta enemmän kuin aloitusosasta Kiepaus.

Kirjan tapahtumat alkavat siitä, kun Lenna, Rousku ja isä ovat laskeutuneet nurin päin kiepahtaneesta ja pian murenevasta Kardumista laskuvarjoillaan ihan uuteen maailmaan, Mabaliin. Lennan järkytykseksi hänen rakasta ystäväänsä Jaania ja tämän isää Teoa ei näy missään! Lennan perhe sijoitetaan Suljetulle rannalle, eräänlaiseen tulokkaiden karanteeniin, jossa varmistetaan, etteivät he esimerkiksi tuo mitään sairauksia Kardumiin. Lennalla on tajuton ikävä äitiänsä, joka on hypännyt saarelle jo aiemmin, mutta pian hän saa nähdäkin hänet - tosin aluksi vain eristyslasin läpi.

Kirjan alku kuulostaa ihan dystopiamaiselta, mutta tilanne hieman normalisoituu, kun Lennan ja muiden karanteeniaika päättyy ja yhdessä äidin ja opastajansa, yrmeän Severon  kyydillä he matkaavat saaren toiseen päähän, tulevaan kotipaikkaansa. Hallin kylässä on hyvin tarkat säännöt, mikä jopa hiukan kammoksuttaa Lennaa. Kylää johtaa seesteinen ja pidetty, minusta hiukan pahaenteinen ja luotaantyöntävä, Frida. Minulle tulee hänestä mieleen joku uskonnollinen johtaja, vaikka kirjan tekijä on ilmeisesti tarkoittanut Fridan jotenkin turvalliseksi ja miellyttäväksi johtajaksi. Myöhemmin tulee ilmi, että Frida on hyvin ennakkoluuloinen Hallin kylän ulkopuolisen alueen asukkaita kohtaan, ja syynä tuntuu olevan se, etteivät he halua noudattaa Hallin nipotiukkoja sääntöjä. 

Hallissa kaikilla tulokkailla oli auttajat. Fridan mukaan tulijat tarvitsivat tietoa siitä, miten kaikki kylässä toimi ja miten asioita oli tapana tehdä. Tiedon oli parasta "tulla vain yhdestä suusta", kuten Frida asian ilmaisi. Tyydyin pian siihen, että Severo ohjasi meitä. (s.85)

Lapsia ei juuri Hallissa ole, vaan kaikki pyörii aikuisten ehdoilla, mikä Lennaa välillä jurppii tosissaan. Toki lapsille on perustettu ihan koulu, ja jokaisella lapselle tehty oma huone. Lenna ja Rousku tutustuvat eristäytyvään Patel-poikaan, joka puhuu hiukan hassusti. Patel on menettänyt omat vanhempansa. Myöhemmin Halliin tulee myös Rouskun ikäinen Omi. Lenna kuitenkin kaipaa päivä päivältä enemmän Jaania, eikä voi tajuta sitä, etteivät aikuiset usko tämän olevan elossa. Lenna haluaisi lähteä etsimään ystäväänsä, mutta kun aikuiset... Minua hieman ihmetyttää sarjan aikuiset, jotka on kaikki jossain määrin omituisesti käyttäytyviä. Johtuuko se siitä, että aikuiset on kuvattu niin vahvasti lapsen näkökulmasta?

Kuva: Susanna Iivanainen

Kun Kardumissa olivat huolenaiheina putoaminen, murenevat rakennukset ja ruuan ja veden loppuminen, Mabalissa suurin pelko on se, että taivas putoaa niskaan. No ei ihan kirjaimellisesti, mutta koska Kardumista kaikki putoaa saarelle, asukkaat suojautuvat mahdollisilta taivaalta putoavilta tavaroilta liikkumalla taivasalla harkiten ja puiden suojaa hyväksi käyttäen. Lapset pitävät suojakypäriä. Silti onnettomuuksia välillä sattuu, kuten eräänä päivänä Hallissa, kun kokonainen lasten liukumäki putoaa erään asukkaan päälle.

Mabalin metsissä ei ollut tietenkään samalla tavoin hiljaista kuin Kardumissa. Linnut liversivät ja rapistelivat, ja hyönteiset surisivat ja pörisivät. Olin jo oppinut, ettei sen suurempiin, eikä järin vaarallisiin eläimiin voinut Mabalissa törmätä. Suuret nisäkkäät eivät olleet selviytyneet kiepauksesta, vain kalat ja linnut ja hyönteiset. (s. 126)

Taivaalta putoavat tavarat ovat uhan lisäksi kuitenkin myös aarteita - asukkaat saavat paljon hyödyllistä tavaraa, kuten vaatteita, työkaluja, rakennustarpeita. Luonnonvaroja Mabalissa riittää, ja Lennasta ja Rouskusta onkin outoa, kun vettä on riittämiin ja siinä voi jopa peseytyä. Lenna viihtyy metsässä yksistään, vaikka vanhempia kauhistuttaa päästää hänet sinne. Eräällä retkellään Lenna löytää metsästä uuden asukkaan, Glorian. Glorian menneisyydestä paljastuu yllättävä asia. Pian Lenna huomaa olevansa osana jännittävää seikkailua, johon liittyy Laituri-niminen lautta, Mabalin ulkopuoliset saaret ja kadoksissa oleva ystävä. Löytyykö Jaan, se on tämän tarinan polttavin kysymys.

Kuva: Susanna Iivanainen

Kirjan maailmankuvaa ei juurikaan selitetä, tai suurin osa kiepauksesta on selitetty vain sillä, että se vain eräänä päivänä tapahtui. Tässä jatko-osassa heitetään ilmaan sellainen epäily, että maailma olisikin nykyisin litteä, eli Mabalin asukkaat uskovat, että tarpeeksi pitkälle mentäessä tulee raja vastaan, ja liian syvään kaivaessa putoaakin pois. Tällainen kerroksittainen maailmankuva on ajatuksena kiehtova.

Tyttäreni mielestä Kaipaus on jännittävä, hauska ja kiinnostava kirja. Hänestä päähenkilö, Lenna, on kirjan kiinnostavin persoona. Mieleenpainuvinta tarinassa on se, kun Lenna lähtee salaa Laiturin mukana pelastusretkelle. Hänestä tapahtumat siinä on kerrottu mukavan tarkasti. Kirjassa olisi saanut olla enemmän kuvia, jotka ovat tarkkoja ja kiinnostavia. Kansikuva ei tosin oikein innosta häntä. Tytärtäni kirjan alun kankeus ei innostanut, eli tapahtumat lähtivät vasta myöhemmin kunnolla käyntiin. Kirjan päätökseen hän on tyytyväinen, ja seuraavassa osassa hän haluaisi lukea enemmän siitä, mitä kaikkea Lenna ja Jaan leikkivät saarella, kiipeilevät puissa jne. Tyttöni suosittelee kirjaa yli 10-vuotiaille tytöille. Hän aikoo ehkä lukea kirjan vielä joskus itse uudelleen.

Minulla on hieman ristiriitaiset ajatukset, minkä ikäisille Kaipausta suosittelisin. Kirja voi olla vielä hieman hankala 9-vuotiaalle lukijalle, joten itse ehkä vinkkaisin tätä viides-kuudesluokkalaisille.  Yllätyin, että sarja jatkuukin vielä tänä vuonna osalla Keikaus. Spekuloimme jo tyttäreni kanssa nimen perusteella, että kääntyykö Mabali nyt seuraavaksi nurinpäin. Jäämme jännityksellä odottamaan.

Tyttäreni arvosana 5
Minun arvosanani 3,5
Yhteisarvosana 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa: 

Kirjojen keskellä

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä

Popsugar-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan:

4. A book you think should be turned into a movie


maanantai 18. syyskuuta 2017

Äänikirjojen lumoissa

Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti äänikirjoihin, siis ihan oikeisiin aikuisten äänikirjoihin. Röllit ja Pupu Tupunat on kyllä tullut lapsena kuunneltua, ja se eräs puhkikulunut satukasetti, se jossa oli Tittelintuure. Aikuisena en ole kuitenkaan halunnut kuunnella niitä, sillä olen iskostanut päähäni sen ajatuksen, että kirja pitää itse lukea ja prosessoida silmien kautta aivoihin. Äänikirjathan ovat mainioita esimerkiksi näkövammaisille, mutta jos on näkevät silmät, kirja pitää lukea itse. Kuunteleminen on laiskottelua. Piste. 

Tai enpä laitakaan pistettä, vaan kysymysmerkin. Eikö äänikirjan kuuntelussa aivot samanlailla prosessoi kirjan juonta, henkilöitä, tarinaa? Eikö äänikirjan kuuntelija samanlailla kuvittele mielessään kirjan tapahtumapaikat ja henkilöt kuin kirjaa itse lukiessa? Eikö äänikirjan kuuntelija voi samaistua henkilöihin ja kokea tunnekuohuja?

Kuva: Pixabay
Minun täytyi keksiä itselleni jokin houkutin, jolla saisin itseni ylös sohvalta ja lenkille. Minä olen aina inhonnut lenkkeilyä, joten yritin miettiä, miten saisin siitä houkuttelevampaa. Silloin keksin yhdistää siihen intohimoni, kirjat. Aloin selailla netistä erilaisia äänikirjavaihtoehtoja, ja otin ensimmäiseksi kokeiluun Bookbeat-sovelluksen, josta saa sekä e-kirjoja että äänikirjoja. Päätin, että kuuntelen sellaisian kirjoja, joita en välttämättä tulisi lukeneeksi - ja joista en halua välttämättä blogata ollenkaan. 

Ehdin  kuunnella Bookbeat-kokeilujaksoni aikana Minna Rytisalon esikoisromaanin Lempi (lukija Krista Putkonen-Örn) sekä Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin (lukija Eero Saarinen). Hämmästyin siitä, miten lähelle ja iholle kirja tulee. Muistan yhä monet lenkkipolun mutkat, missä kuulin jonkin merkittävän kohdan jostain kirjasta. Kuuntelin kirjaa myös autossa, kun matkasimme perheeni kanssa tyttäreni jalkapalloturnaukseen. Vaikka en aio blogata kovin laajasti näistä kuunteluistani, minun on pakko kirjoittaa muutama sananen niin kirjoista, lukijoista kuin kuunteluprosessistani.

Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016, kesto 5 h 44 min) alkaa viattomasti rakkaustarinalla, kun nuori mies muistelee lähes palvoen omaa rakastaan, Lempiä. Pikkuhiljaa tarina saa sellaisia sävyjä, että ihan hätkähdän ja yllätyn - eihän tämä olekaan mikään kliseinen sota-ajan romanssi, vaan jotain ihan muuta. Usean eri ihmisen näkökulmat tuovat mielenkiintoisuutta lisää tarinaan ja kirja onnistuu olemaan yhtäaikaa kaunis, traaginen ja kauhistuttava. Rytisalon kieli on kaunista ja Krista Putkonen-Örn lukijana miellyttää korvaani. Koin tarinan tulevan todella iholleni, luihin ja ytimiin.

Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin (Tammi 2015, kesto 9h 32 min) yllättää, sillä se ei ole ihan sellaista Kingiä, mihin olen tottunut. Nuoren pojan sydänsurut ja kasvun kesä Joyland-nimisessä huvipuistossa imaisee mukaansa. Toki taustalla on hyisevä mysteeri, joka on tapahtunut Joylandin Kauhujen talossa. Eero Saarinen on erittäin miellyttävä-ääninen lukija, häntä haluiaisin kernaasti kuunnella lisää. Tämän äänikirjan myötä löysin myös uuden tavan hyödyntää äänikirjan kuuntelua: siivotessa. Huomasin, ettei minulla ollut mitään tarvetta hutiloida siivouksessa, kun sain kuunnella samalla mukavaa tarinaa. Lisäksi huomasin, että voin kuunnella myös bussissa istuessani äänikirjaa, sillä lukeminen varsinkin aurinkoisella ilmalla bussissa on aiheuttanut minulle useasti migreenikohtauksen.

Seuraavaksi otin kokeiluun Storytel-palvelun, josta aloin kuunnella S.K. Tremaynen psykologista jännäriä nimeltä Tulilapsi (Otava 2017, kesto 13 h 55 min, lukija Leena Rapola.) Se oli sen verran pitkä, etten ehtinyt kahdessa viikossa muuta kuunnella. Tarinassa nuori nainen, Rachel, muuttaa tuoreen aviomiehensä, kaivossukuun kuuluvan Davidin hulppeaan kartanoon, jossa näkyy yhä miehen edesmenneen vaimonsa kädenjälki. Samalla Rachel yrittää tutustua Davidin äitiään surevaan Danny-poikaan, joka alkaa käyttäytyä omituisesti - kuin näkisi yhä äitinsä, joka kuoli kaksi vuotta sitten tapaturmaisessa onnettomuudessa. Kirjan tapahtumat tiivistyvät ja punoutuvat kauhistuttavaksi salaisuuksien purkautuvaksi vyyhdiksi, jolloin ei enää tiedä, kuka on menettänyt järkensä. Tätä kirjaa kuunnellessa huomasin hyödyntää myös ajan, jolloin teen käsitöitä. Jopas sujui virkkaaminen ja neulominen, kun samalla kuunteli kirjaa. Leena Rapola lukijana menettelee. Kuuntele tästä äänikirjan näyte.

Nyt minulla on kokeilussa Elisa kirja -palvelu, joka ei toimi kuukausimaksulla, vaan sieltä ostetaan jokainen luettava tai kuunneltava kirja erikseen. Sieltä sai kuitenkin ladata ilmaisen äänikirjan kokeeksi, ja valitsin dekkarin, Camilla Läckbergin Majakanvartijan (Gummerus 2013, kesto 14 h 568 min, lukija Outi Vuoriranta.)






Kun olen kuunnellut Majakanvartijan loppuun, ilmaiskierrokseni jatkuu, nimittäin aion myös hyödyntää Ylen äänikirja- ja kuunnelmatarjontaa. Lisäksi Elisa kirja tarjoaa joitakin äänikirjoja hintaan 0 €, mutta ei tietenkään kovin uusia romaaneja. Ikävä kyllä ekirjaston äänikirjoja ei ole saatavilla oman kirjastoni kortille. Jossain vaiheessa harkitsen, otanko jonkin kokeilemistani kolmesta maksullisista palveluista, Bookbeatin (16,90 € / kk), Storytelin (16, 99 € / kk) vai Elisa kirjan (0 - 44,50 € / äänikirja, uutuudet yleensä noin 14,90 - 17,90 €) käyttööni. Kaikki näistä ovat olleet helppoja käyttää mobiililaitteella, eikä muuta häiriötä ole ollut kuin yksi muutaman minuutin pomppaus taaksepäin Storytelin äänikirjaa kuunnellessa.

Haluaisin kuulla muiden äänikirjakokemuksista. Kuunteletko äänikirjoja? Jos kuuntelet, missä, milloin, miksi? Kuunteletko äänikirjoja cd-soittimesta, tietokoneelta, mobiililaitteelta, autossa? Mitä äänikirjasovellusta  noista kolmesta suosittelisit minulle? Tiedätkö mitään muuta sivustoa, jossa voisi kuunnella äänikirjoja ilmaiseksi?

lauantai 16. syyskuuta 2017

Vieraana Lukujonossa-blogissa

Lukujonossa-blogissa on minun haastatteluni, joten sinne siis, jos kiinnostaa lukea ajatuksiani. Kiitos Sanna mukavista kysymyksistä, niihin oli kiva vastailla. Vinkkaan muillekin bloggaajille, että Sannalle voi vihjaista, jos haluaa haastattelun itsestään ja blogistaan.

https://lukujonossa.fi/2017/09/vieraana-kirjabloggaaja-kirjapollon-huhuiluja/

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Päivitys Firebird-trilogiaan

Luin Claudia Grayn Firebird-trilogian toisen osan Ten Thousand Skies Above You. Klikkaa kansikuvaa ja lue, mitä mieltä olen.

https://adelheid79.blogspot.com/2016/02/firebird-trilogy-claudia-gray.html

torstai 7. syyskuuta 2017

Viha jonka kylvät: Angie Thomas

Viha jonka kylvät: Angie Thomas. Suomentanut Kaijamari Sivill. Otava 2017

Englanninkielinen alkuteos (2017): The Hate U Give. Kansi: Päivi Puustinen; Shutterstock, Istock

"Millaista on olla musta nuori tämän päivän Amerikassa? Kirjasensaatio, ajankohtaisempi kuin koskaan.

16-vuotias Starr on köyhän slummin kasvatti, joka käy koulua paremmalla puolella kaupunkia. Ristiriita kahden maailman välillä kärjistyy, kun poliisi ampuu syyttä Starrin ystävän, joka kuolee Starrin syliin. Starr on ainoa silminnäkijä, ja hänen todistuksensa voi tuhota koko mustan yhteisön. Se voi myös maksaa hänen henkensä." (Otava)

The Hate U Give -soittolista (laatinut Angela Thomas):  https://open.spotify.com/user/1238483600/playlist/6D6TvklQ7q8oC26n3v8GZY

Oma arvio:

Sain tämän ennakkokappalekirjan lahjaksi Hel-YA-kirjallisuustapahtumasta, jossa kävin elokuussa. Aloitin lukemisen silloin heti, mutta ajattelin venyttää lukemisen niin, että voin kätevästi blogata tästä heti julkaisupäivänä, joka oli eilen. En ihan ehtinyt, mutta päivä se on tänäänkin.

Aloin ihan miettiä, kuinka monta YA-kirjaa olen lukenut, joissa olisi pääosassa tummaihoinen nuori nainen, joka asuu slummissa. En yhtään. Tämä kirja kiinnosti siis jo heti alussa hyvin totutusta erilaisen näkökulmansa vuoksi. Vai onko näkökulma sittenkään niin kovin erilainen?

Kuva: Pixabay
"Tupac sanoi että kaikki menee perseelleen, ku pikkuskideihin kylvetään vihaa, ja siksi sen bändin nimi Thug Life tulee sanoista 'The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody' ". (s. 21)

Tupac Shakur on nimi, joka vilahtelee läpi kirjassa tuon tuostakin. Itselle nimi on hyvinkin tuttu, sillä olen kuunnellut paljon rap-musiikkia nuorempana, kun harrastin street-tanssia. Tuttavallisemmin 2Pac muistetaan  musiikkinsa lisäksi siitä, kun hänet ammuttiin kadulla kuoliaaksi vuonna 1996. Samoin käy kirjan päähenkilölle, Starrin lapsuudenystävälle Khalilille, kun poliisit pysäyttävät nuoren miehen auton eräänä iltana bileiden jälkeen. Tästä käännekohdasta alkaa tapahtumien vyyhti, jossa niin kirjan henkilöt kuin lukijakin saa miettiä, mikä on oikein, mikä väärin - onko oikein vaieta, vai onko velvollisuus puhua ja käyttää ääntään silloin, kun sillä voi saada jotain aikaan. Tärkein kysymys lie kuitenkin on: millaista on olla musta maailmassa, jossa lähes kaikki katsotaan valkoisen näkökulmasta?

Kirjan kertojaäänenä toimiva Starr on herkkä, nuori nainen, joka yrittää tasapainotella kahden eri elämän välillä: toisaalta hän on räväkkä slummi-Starr, toisaalta hillitympi Starr, joka käy paremmalla alueella Williamsonin koulua ja seurustelee valkoisen Chrisin kanssa. Starrilla ja Chrisillä on yhteisenä intohimon kohteena Bel-Airin prinssi TV-sarja. Starr rakastaa koripalloa, valkoisia Jordan-lenkkareitaan (joiden puhdistukseen hän käyttää omaa kikkaa), perhettään, Harry Potteria ja isänsä kauppaa Garden Heightsin slummialueella. Starrille hyvin tärkeä eno Carter, joka on myös poliisi, asuu perheineen slummin ulkopuolella, ja heidän kotinsa on ollut monet kerrat Starrin perheen turvapaikkana - myös silloin, kun isä istui vankilassa.

Ennen mutsin sanoilla oli voimaa. Jos se sanoi että kaikki on hyvin, kaikki oli hyvin. Mutta kun on nähnyt miten kaks ihmistä vetää viimeisen henkäyksensä, sellasilla sanoilla ei enää ole merkitystä. (s. 149)

Starrin perhe pitää ihastuttavasti yhtä - sen sanoma oikein huokuu kirjan sivuilta. Vaikka Starrin isällä on menneisyytensä Kingin jengin jäsenenä ja vankilatuomio takana, hän on rakastava ja vaimoaan kunnioittava, ihana isä. Starrin sairaanhoitaja-äiti Lisa on aivan mainio: hän saa miehensä ruotuun yhdellä sanalla ja hän tekee lastensa eteen mitä vain. Starria usein nolottaa hänen vanhempiensa välinen vetovoima, joka kuuluu ja näkyy arjessa, mutta hän myös on siitä hyvin onnellinen. Starrilla on myös 12-vuotias pikkuveli Sekani sekä pian 18-vuotias velipuoli Seven, joka tulee usein turvaan äitinsä perheen luota - hänen isäpuolensa kun on väkivaltainen Kingin jengin johtaja. Lisa haluaisi muuttaa pois slummista ja viedä lapsensa turvaan levottomalta asuinalueelta, mutta isä on toista mieltä. Hän pitää sitä oman yhteisön pettämisenä.

Kuva: Pixabay


Starr joutuu näkemään jotain sellaista, mitä kenenkään, saati nuoren ihmisen ei pitäisi: poliisi ampuu hänen ystävänsä suoraan hänen syliinsä. Ystävänsä, joka vain aukaisee auton oven kysyäkseen, onko Starrilla kaikki hyvin. Poliisi tulkitsee omien sanojensa mukaan tilanteen uhkaavaksi, katsoo sivulokerossa olevaa hiusharjaa aseeksi ja ampuu Khalilin. Hän pitää asetta järkyttyneen ja surun murtaman Starrin ohimolla niin kauan, kunnes ambulanssi tulee. Mihin voi oikein luottaa, jos ei poliisiin? Onko poliisi sittenkään ihan kaikkien ystävä? Starrilla nousevat myös lapsuuden kauhukuvat mieleen, sillä hänen paras ystävänsä ammuttiin kadulle hänen ollessa pieni.

Taas se sana. Rohkea. Rohkeiden ihmisten jalat ei tärise. Rohkeita ihmisiä ei okseta. Rohkeiden ihmisten ei takuulla tartte muistuttaa itteään hengittämään, jos ne ajattelee sitä iltaa liian tarkkaan. Jos rohkeus on sellainen tila, jonka voi diagnosoida, niin musta on tehty väärä diagnoosi. (s. 252)


Starrin suru ja shokki vyöryy kirjan sivuilta suoraan lukijan syliin. Välillä suru esiintyy tukahdetun raivon muodossa, se saa Starrin välttelemään poikaystäväänsä, se saa Starrin riitoihin ymmärtämättömän, rasistisia kommentteja laukovan ystävänsä Haileyn kanssa. Starr ei kerro aluksi ampumisillan tapahtumista kuin perheelleen ja syyttäjälle, sillä hän ei halua identifioitua julkisesti silminnäkijäksi. Syyttäjät haluavat tietenkin kuulla Starrin näkökulman tapahtumiin, joka on tietenkin ihan erilainen, kuin Khalilin ampuneen poliisin. Tapahtuma saa aikaan kapinaa Garden Heightsissä, sillä kaikki vaativat oikeutta Khalilille. Kaikki tietävät, että poliisi on ollut väärässä. Mutta mitä voit tehdä, jos edes äänesi ei sitä voi todistaa?

 Myötäelin Starrin pettymykset ja epätoivon, mutta myös hänen ihanan herkkyytensä ja perherakkautensa. Chris on täydellinen (jopa ehkä liiankin) poikaystävä, joka sanoo juuri ne oikeat sanat oikeaan aikaan. Starr saa myös tukea ystävältään Mayalta, joka on hänkin kyllästynyt Haileyn typeriin kommentteihin.

"Mutta aina ei vaan riitä että tekee oikein, niinkö?" (s. 139)

Viha jonka kylvät on ahmittava, vavisuttava ja uskottavan rehellinen tarina, jota suosittelen jokaisen luettavaksi. Vaikka kirjan sivuilla on surua, on siellä myös niin paljon lohtua, rakkautta ja iloa, että lukemisen jälkeen mieli on kevyt.

Arvosanani 4,5 

Tämä kirja on ennakkokappale, kiitos Hel-YA-festille.

Kirjasta on tulossa elokuva, johon on castattu muun muassa Nälkäpeli- ja Kaikki kaikessa -leffoista tuttu Amandla Stenberg. Lisää näyttelijöitä voit katsoa TeamHarperTeen:in postaamasta julkaisusta EpicReads-verkkojulkaisussa.


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Käärmeiden kaupunki: Katri Alatalo

Käärmeiden kaupunki: Katri Alatalo. Gummerus 2017.

Kansi: Laura Noponen

"Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi. Ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.

Kun Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle, kolmikko joutuu tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä. Orjat pakotetaan louhimaan Rashaz-jumalalle arvokasta kiveä. Tarvitaan kekseliäisyyttä ja ainutlaatuisia kykyjä, jotta valloitettu kansa saadaan vapaaksi orjuuden ikeestä.

Katri Alatalo tuo suomalaisille lukijoille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. Käärmeiden kaupunki henkii samaan aikaan kuumaa eksotiikkaa ja kylmää juonittelua." (Gummerus)

Oma arvio:

Huoahtaen sain luettua tämän järkälemäisen, 686-sivuisen kirjan, mutta Käärmeiden kaupungin lukeminen ei suinkaan tuntunut taakalta. Päinvastoin - oli suuri nautinto lukea huolella rakennettua tarinaa sekä sujuvan eläväistä tekstiä. Vaikka astuin hiukan pois mukavuusalueeltani, sillä aavikolle sijoittuvia kirjoja en ole juuri koskaan lukenut, upposin heti ensisivuilta saakka Nineten, Sulwaenin ja Arryn taianomaiseen maailmaan. Maistoin hiekan suussani, tunsin käärmeiden suomut ihollani ja tunsin aavikon auringonlaskun punerruksen. Olen lukenut aiemmin Katri Alatalon fantasianovellikokoelman Älä riko pintaa, ja ihastuin jo tuolloin hänen luomiinsa maailmoihin.

Kirjan alussa Sulwaen, Arry ja Kharras-Dimin prinsessa, khali-ran Ninette ovat vielä nuoria ja kukin tiensä alussa. Sulwaen on juuri lähdössä vaellukselle, sillä hän on Oryz-velhon opissa, ja vaellus kuuluu olennaisena osana velhoksi tulemista. Jokin kuitenkin varoittaa häntä vaarasta heti ensimetreillä. Sulwaen haluaa oppia hallitsemaan hiekkaa. Samitsan kaupungissa häntä alkaa kuitenkin hallita Rashaz´zna, taikakivi, hänen soluttautuduttuaan hiljaisten pappien joukkoon.

Hän ei tuntenut lattian kovuutta, ei pelkoa tulevaisuudesta. Hän ei muistanut epävarmuuttaan tai epäonnistumisiaan. Hän tunsi Rashaz' znasta hohkavan voiman ja samalla hauraudenkin, kivikudoksen heikkouden. Hänessä heräsi halu suojella Rashaz'znaa, suojella sitä vaikka oman henkensä uhalla. Huumaava lämpö levisi hänen otsallaan sykkivästä kivestä, eikä hän janonnut muuta kuin lisää jalokivisydämen loistetta, lisää, lisää, lisää. (s. 476)

Nuori Arry on savenvalajana kaupungissa. Hän on erilainen kuin muut kaupungin asukkaat, sillä hän on nimetön, eli hänen vanhemmistaan ei ole tietoa, ja valkoihoinen. Lisäksi hänellä on salainen muodonmuuttajan taito, josta koituu vielä hänelle paljon etua tarinan edetessä.

Ninette taistelee isänsä, khalin kanssa siitä, pitäisikö hänen mennä pian naimisiin. Nuori prinsessa ei koe isänsä ehdottamia sulhasehdokkaita mielekkäiksi, eikä halua avioitua vain tavan vuoksi. Ninette osaa käsitellä käärmeitä, joita hän kantaa aina mukanaan - hiuksissaan, vaatteiden alla, ranteisiinsa kietoutuneina. Kirjan tärkeä symboli, käärmeenmuna, saa myöhemmin hyvin tärkeän roolin Nineten elämässä.

Ninette kiersi kätensä käärmeenmunan ympärille. Kädet eivät yltäneet, vaikka hän koetti venyttää sormiaan koskettamaan toisiaan. Se sai Nineten tuntemaan itsensä pieneksi, lapseksi jälleen. Samalla hänen sisällään läikähteli lämmin tunne ja hän tiesi, ettei todellakaan ollut lapsi enää.
Sinä olet minun lapseni, hän sanoi mielessään samalla kun painoi poskensa aavistuksen karheaa kuorta vasten. (s. 431)

Kaikkien näiden kolmen suunnitelmiin tulee kuitenkin muutos, kun Samitsalaiset hyökkäävät kaupunkiin pelättyjen hiljaisten pappien kanssa ja ottavat Kharras-Dimin asukkaat orjiksi. Tarinassa seurataan, kuinka nämä nuoret löytävät taas toisensa, selviävät ja alkavat suunnitella Rashazna-jumalaa palvovien Samitsalaisten kukistamista ja orjien vapauttamista.

Kuva: Pixabay
Tämän kirjan vahvuus on aistittavan tarkka tunnelman ja maailman kuvaus. Henkilöiden ulkoiset olemukset taas jäävät mielestäni köykäisiksi, ja minun on kauhean vaikea saada sitä kuvaa, miltä kolme päähenkilöä, Ninette, Arry ja Sulwaen, näyttävät. Lisäksi en oikein saanut tunnetasolla samaistumispintaa keneenkään näistä kolmesta, joten en kokenut kovin suuria tunnekuohuja missään vaiheessa tarinaa. Arry jäi näistä kolmesta vahvimmin mieleeni: hänessä on kovaa päättäväisyyttä, oveluutta, tervettä itsekkyyttä, mutta kuitenkin suurta lojaaliutta. Hänen muodonmuutoksensa ovat kiehtovia, ja niiden kuvaukseen on panostettu niin, että lukija tuntee siitä aiheutuvan tuskan.

Se, mitä kharrit ehkä pitivät pelkuruutena, oli Arrylle itsesuojeluvaistoa. Usein pelkurit ovat niitä, jotka pelastuvat. Jos hän tarttuisi aseeseen, hän joko kuolisi taistellessa tai joutuisi vangiksi. Parempi oli piiloutua tai paeta. (s.36)

Romanssit jäävät kirjassa vaisuiksi, kuten  myös kirjan eroottiset kuvauksetkin, eli yksityiskohtaisempaa tunteiden ja tuntemusten kuvailua olisin kaivannut niihin. Sulwaenin, Zalihin ja Nineten välille olisi saanut kehiteltyä myös mehukkaamman kolmiodraaman, joka nyt jää melko pliisuksi. Minua häiritsee myös se, että alussa Sulwaenille hyvin tärkeäksi muodostunut aavikolta löytynyt hevonen, Nedhel, jää tarinan edetessä sivuun eikä ilmesty mukaan enää kuin ihan kirjan lopussa.

Kirjan monisäikeinen juoni ja tarinalinja ovat kuitenkin kuin loppuun asti hiottua timanttia, eikä kirjasta olisi voinut jättää sivuakaan pois. Heti alussa tarinaan ilmaantuvat käärmeenmunat, käärmeet ja niihin liittyvä mytologia, pääkolmikon erityiset kyvyt tarkkaan mietittyinä ja kuvailtuina sekä aavikkokaupunkien tunnelmat saavat tästä aivan ainutlaatuisen, ahmittavan elämyksen. On suorastaan pakko lukea, miten Nineten ja käärmeenmunan käy, miten Arry onnistuu nousemaan orjasta prinsessan mieheksi ja miten Sulwaen pystyy vastustamaan maagisen taikakiven, Rashaz'znan valtaa. Kirjan lopussa on yllättävä juonenkäänne, joka opettaa, ettei keneen tahansa voikaan luottaa.

Djabayan syntymä järisyttäisi Nineten maailmaa kovemmin kuin mikään myrsky. Ninette siveli kuoren halkeamaa ja puhui käärmevauvalle. Hän kutsui sitä luokseen, pyysi sitä kiirehtimään. (s.556)

Käärmeiden kaupunkia on markkinoitu jonkin verran nuorten aikuisten kirjana, sillä ainakin elokuussa Katri Alatalo oli nuorten aikuisten Hel-Ya-kirjallisuustapahtumassa esittelemässä kirjaansa, mutta esimerkiksi oman seutuni kirjastossa se on luokiteltu pelkästään aikuisten fantasiaosastolle. Itse olen kiikun kaakun siinä rajoilla, miellänkö tätä puhtaasti nuorten aikuisten kirjaksi, vaikka kirjan sivuilla seikkaileekin nuoria henkilöitä. Ehkä kaksoisluokitus olisi paikallaan, sillä tämä kirja sopii mainiosti niin nuorille aikuisille kuin aikuisillekin lukijoille. 

Arvosanani 4+

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa ja digijulkaisuissa:

Carry on Reading
ESS
Aavetaajuus
Hyvähuomen
Vuorileijonan varjossa
Luetaanko tämä?

maanantai 4. syyskuuta 2017

Dysphoria-blogin nimi muuttui


Syksy tuo tullessaan muutoksen tuulia, sillä päätin pitkällisen harkinnan jälkeen muuttaa blogini nimen. Dysphoria-nimi ei oikein tuntunut enää kivalta, kun siinä on niin negatiivinen ja synkkä kaiku. Uusi nimi on Kirjapöllön huhuiluja, ja se tuntuu heti juuri sopivalta. Olen ollut pöllöfani parikymppisestä asti ja keräillyt siitä asti erilaisia pöllöjuttuja. Pöllöt ja kirjallisuus sopivat hyvin yhteen!


Suunnittelin pikaisesti tällaisen käyntikorttimallin, joka toimii samalla blogin logona. Tarkoituksena olisi vielä jalostaa tästä pöllöstä pyöreä versio, joka sopisi logon otsikon kaveriksi.

Blogini ulkoasu saattaa myös muuttua hiukan, mutta sisältö ja blogin osoite pysyy samana. 

Blogini Twitter-tilini on nykyään muotoa @kirjapollon_huh ja Facebookissa olen käyttäjätunnuksella @kirjapollonhuhuiluja. Instagramissa olen yhä sama @adelheid79


Kummallisen haikein mielin laitan nyt tämän vanhan logon tähän vielä näytille. Enpä olisi uskonut, kuinka suuria tunnemyllerryksiä voi pelkkä blogin nimen vaihtaminen aiheuttaa.