tiistai 28. helmikuuta 2017

Yle Kirjojen Suomi ~ 101 kirjaa ~ vuosi 2002. Juoksuhaudantie: Kari Hotakainen



Lähdin ilomielin muiden kirjabloggaajien kanssa mukaanYle Kirjojen Suomi -kampanjaan, johon liittyvässä 101 kirjaa Aamu-tv:n haastatteluissa ja Sadan vuoden kirjat radio-ohjelmien sarjassa käsitellään kirja jokaiselta itsenäisen Suomen vuodelta. (Olen aiemmin kirjoittanut osallistumisesta blogissani, ja voit lukea postauksen tästä linkistä.)


____________________________

Juoksuhaudantie: Kari Hotakainen. WSOY 2002.

Etukannen kuva: Fennopress. Takakannen kuva: Gorilla/ Lena Johansson

"Romaani suomalaisesta unelmasta, omasta talosta. Tarina siitä, kuinka kalliiksi voi käydä pakkomielle helsinkiläisellä pientaloalueella ja kuinka sivustakatsojatkin saavat maistaa yksinäisyyden ydinmehua. Romaani kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Kun kujanjuoksun traagisuus on syvimmillään, on komiikkakin kovaa." (takakansi.)

Oma arvio:

Olen tyytyväinen, että sain arvonnassa luettavakseni sellaisen kirjan, johon en välttämättä olisi muuten tullut tarttuneeksi. En välttele tietoisesti kotimaista aikuisten kaunokirjallisuutta, mutta kirjamakuni ja näin ollen blogini edustaa ihan erityylisiä kirjoja. Niinpä oli onnenkantamoinen, että arpa osoitti minulle Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie -romaanin, joka voitti ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkinnon ja vuonna 2014 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Veikko Aaltonen käsikirjoitti ja ohjasi vuonna 2004 romaanin pohjalta samannimisen elokuvan, jonka aion tässä pikapuoliin myös katsoa.

Juoksuhaudantietä on  kuvailtu muun muassa modernistiseksi kirjaksi, mutta myös satiiriksi ja mustan huumorin kirjaksi. Ironiantaju kirjan lukijalla on mielestäni välttämätön, muuten teos saattaa vaikuttaa liian raadolliselta ja synkältä. Löysin ilokseni aiheesta tehdyn  pro gradu -työn, jossa kirjallisuuden opiskelija Niina Nybacka (2010) on tarkastellut romaania satiirin, ironian ja maskuliinisuuden kautta. Hän toteaa, että kirjan ironian ymmärtämiseen auttaa se, että lukijalla on aiheesta jonkinlaista kokemusta, mutta jota ei koe liian läheiseksi (69.) Itse havaitsin monta kertaa höröttäväni juuri sellaisissa kohdissa, joista minulla itsellänikin on jonkinlaista kokemusta.



Kuuluin siihen ryhmään, joka ensimmäisenä maassamme otti päätehtäväkseen kotirintaman ja naisen vapauttamisen. Voin sanoa tämän kiihtymättä ja sekoittamatta asiaa minkäänlaisia sukupuolten välisiä kahnauksia. (s.16.)

Kirjan päähenkilö, Matti, nimittää itseään kotirintamamieheksi. Nielemättä hän tekee kaiken, kokkaa, pyykkää ja siivoaa. Kotirintamamies-termillä kirja ottaa kantaa kaupungistumisen myötä muuttuneisiin sukupuolirooleihin ja etenkin miesten lisääntyneestä osallistumisesta kodin töihin. Vaimolle ei vain tunnu mikään kelpaavan, ja kun tämä viimein sanoo sanottavansa, tulee nyrkistä. Yksi lyönti riittää Helenalle, hän pakkaa kamansa ja muuttaa Sinin kanssa ystävänsä Sirkun luo. Matti ajattelee, että hänellä oli oikeus lyöntiin, sillä Helena loukkasi häntä sanoillaan. Hän ihmetteleekin, miksi lyöjää aina moititaan, eikä sen aiheuttajaa? Miksei sitä paheksuta, joka sanoo pahasti?

Helena sen teki.
Hänen mielestään minä.
Kun löin.
Mutta kuka sanoi?
Hän.
Eikä minulle sanota niin, ei sen kaiken jälkeen, minkä olen hänen ja perheen hyväksi tehnyt (s. 18.)


Asumuserosta alkaa Matin maaninen projekti, joka tähtää siihen, että kaikki palautuisi taas ennalleen. Hän on jättänyt aiemmin huomiottaa Helenan talohaaveet -  esittänyt, ettei kuulekaan -  mutta nyt hän päättää hankkia perheelleen talon hinnalla millä hyvänsä. Hän tekee eroottisia hierontoja kotonaan, vakoilee ja kiikaroi sopivia taloja, välittää varastettua tavaraa ja tarkkailee ihmisten omakotitaloasumista - lopulta jopa ahdistelee sähköposteilla kiinteistövälittäjää. Forrest Gumpin lailla hän juoksee lähes joka paikkaan ja haastaa itseään jaksamaan. Mikä ajaa tuon miehen noin epätoivoisiin tekoihin? Rakkaus, kunnia, ylpeys, itsepäisyys, loukatun miehen itsetunto?

Kuva: S.P. Huom: Kiikaroinnin kohteena oleva talo on autio :)

Yksitasoinen punatiilitalo, tasakatto, rakennettu 70-luvulla, takapihalla grillikatos, olohuoneessa isot ikkunat, jotka antavat takapihalle. Tieltä näin: noin 60-vuotias pariskunta, joivat bostonkakkukahvot takapihalla, eivät puhuneet toisilleen, vaimon nokan alla Gloria-lehti, miehellä lasittunut katse. Volkswagen Passat pihassa, lapsenlapsen pulkka tönöttää seinällä. Isäntä runkkari, perustelut: kiikarikontakti klo 21.34, työhuoneen ikkunan läpi. Netissä puolitoista tuntia, seksisivusurffausta,  tosin molemmat kädet työtasolla. (s. 71-72.)

Matin yläkerrassa asuu pariskunta, joilla on omat antipatiansa Mattia kohtaan, koska he eivät voi sietää tupakankäryä. Matti jättää kiusallakin tupakkansa parvekeelle käryämään  Pitkään on perheen mies, maitotaloustuotteiden laadunvalvoja, kiukutellut paukuttelemalla parvekkeenovea ja jättämällä keltaisia lappuja alakerran ilmoitustaululle. Hän ei voi tajuta, miten joku voi olla niin itsekäs ihminen, että pilaa heidän elämänsä käryytyksellään. Monet hellät hetket Leena-vaimon kanssa menevät pilalle, kun vieno tupakansavu alkaa leijailla makuuhuoneeseen. Onko maitotaloustuotteiden laadunvalvojalle mennyt tupakkavastaisuus pakkomielteenomaiseksi? Minua huvittaa tämän miehen paatoksellisuus tupakkaa vastaan, sillä olen itsekin hiukan nyreä naapurista kantautuvaan tupakankäryyn, ja olenpa monesti mäkättänyt perheelleni siitä, kuinka minua ärsyttää noin vastuuttomat ihmiset. Kieltäydyn kuitenkin tunnustamasta, että olisin mennyt asiassa pakkomielteen puolelle.

Silloin päätin, että jos johonkin elämässäni työni ja perheeni ohella keskityn, niin se on nimenomaan tupakoinnin vastustaminen sen kaikissa muodoissa. (s. 95.) 


Toinen kirjassa seurattava perhe on päättänyt toteuttaa unelmansa ja  hankkia viimeinkin  talon. Kauaa Repa, Kerttu ja tytär Veera  eivät ehdi nauttia suomalaista talonostajan unelmaa, kun joku outo hiippari käy virtsaamassa heidän pihanurmikolleen. Tästä muodostuu Repan pakkomielle, saada tuo säälittävä nilkki kiikkiin, joka aiheuttaa suoranaisesti heidän tyttärelleen traumoja. Hän on varma, että kyseinen hörhö on joku vuokralla asuva tyyppi, joka ei kestä sitä, että joku asuu paremmin kuin hän.



Mikä on kiinteistönvälittäjä Jarmo Kesämaan pakkomielle? Työ välittäjänä on hänelle sekä vitsaus että rikkaus. Hän on vuosien varrella oppinut tunnistamaan pokat, sellaiset asiakkaat, jotka voivat olla mahdollisia talonostajia. Hän osaa sijoittaa keinut niin, että niihin paistaa ilta-aurinko, hän osaa kirjoittaa myyntitekstit niin, että hän osaa luoda oikeita mielikuvia, muttei vääristä kuitenkaan totuutta. Kesämaan pakkomielle on hioa kaikki yksityiskohdat huippuunsa, ottaa kaikki vivahteet huomioon, jotta kaupat syntyisivät.

Pukinmäen kohteen kuva oli aivan liian realistinen, otettu suoraan talon edestä. Kuvia ei saa koskaan ottaa edestä eikä liian läheltä. Maalipinta ei saa näkyä. Eikä peltikaton kuprut, puhumattakaan huopakaton repeämistä. (s. 192.)

Helena yrittää päästä eroon päänsisäisestä Matista, jonka rasittavat tavat ja pakkomielteet seuraavat häntä. Sini kertoo joka kerta kummallisia asioita, kun on käynyt isänsä luona: milloin isän hierontapöydällä on maannut alaston mies, milloin he ovat kiikaroineet taloja. Helena myöntää odottaneensa merkkiä siitä, että voisi lähteä, ja lyönti oli oikeastaan vain hyvä asia siinä mielessä. Tämän kun Matti tietäisi! Matti ajattelee, että lyönti oli se ainoa syy, miksi heidän perheensä hajosi. Putkinäköisellä ajattelullaan hän uskoo vielä hyvittävänsä talolla lyöntinsä.

Sillä oli ne olot, ja päivä päivältä se muuttui vaan pahemmaksi, katsoi telkkaria, luki lehtiä ja kuunteli radiota ja teki ihmeellisiä johtopäätöksiä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan ja osti ne oksennusämpärit. Jumalauta. (s. 45.)

Niin tiukkaan Helenassa asuu kuitenkin unelma omasta tuvasta ja perunamaasta, että kun hän kuulee Matin talonhankintasuunnitelmissa, toivo hitaasti viriää hänen mielessään. Pystyykö hän antamaan anteeksi miehelleen sen, millainen hän on? Kyse ei ole pelkästä lyönnistä, vaan Matin pakkomielteisestä elämästä, ahdistavista monologeistaan ja oksennusämpäreistään, jotka viimeistäänkin kielii jonkin sortin ahdistuneisuushäiriöstä. Lukija vaistoaa äkkiä, ettei Matin käytös ole tervettä. Tarinan lopussa hänen pakkomielteinen toimintansa koituu hänen kohtalokseen.

Tämä kirja on monella tapaa viihdyttävä, etenkin jos tykkää mustasta huumorista, ironiasta ja sarkasmista. Kari Hotakaisen kirjoitustyyli on mukavalukuista ja hauskaa, mutta synkät teemat antavat myös lukijalle mietittävää. Kirjassa käytetään taidokkaasti sotametaforia ja käsitellään suomalaista talounelmaa, josta olen minäkin käynyt monia keskusteluja lähipiirini kanssa. (Tarpeellista lienee mainita, että asumme perheeni kanssa vuokra-asunnossa, pääosin omasta valinnastamme.)

Aion ehdottomasti lukea Hotakaisen teoksia jatkossa lisää.

Arvosanani 4+

Tämän kirjan lainasin kirjastosta.

101 kirjaa tarjoaa luettavaksi Juoksuhaudantie-romaanin ilmaiseksi verkossa. Samalta sivulta pääset myös katsomaan kirjasta tehtyä Aamu-tv:n jaksoa, jossa Seppo Puttonen, Marko Kilpi ja Kari Hotakainen keskustelevat kirjasta.

Juoksuhaudantie muissa blogeissa:


Tämän kirjan sijoitan Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Lähde:

Nybacka, Niina 2010: Muistivihkon kirjoittanut mies ei ole perinteinen hullu, hän haluaa vain perheensä takaisin. Satiiri, ironia ja maskuliinisuus Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiessä. Oulu, Oulun yliopisto.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh

Annoin sinun mennä: Clare Mackintosh. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière. Gummerus 2017.

Englanninkielinen alkuteos (2014): I Let You Go

"Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu. 

Millainen kuljettaja pakenee onnettomuuspaikalta? Tapaus jää kalvamaan rikoskomisario Ray Stevensiä, joka ryhtyy hakemaan oikeutta jokaisen vanhemman pahinta painajaista elävälle äidille, hinnalla millä hyvänsä. 

Poikansa menettänyt Jenna Gray pakenee suruaan syrjäiseen mökkiin Walesin rannikolla. Hän haluaa jättää koko entisen elämänsä taakseen, mutta menneisyys ja muistot hirvittävästä marraskuisesta illasta palaavat vainoamaan häntä järkyttävin seurauksin.
Tämä vangitseva, nokkela ja piinaava psykologinen trilleri menee ihon alle. Varaudu tyrmäävään juonenkäänteeseen, jota on kehuttu yhdeksi kaikkien aikojen nerokkaimmista.(Gummerus)"

Oma arvio:

Enpä muista, milloin olisin viimeksi jännittänyt näin paljon, kuin tämän kirjan loppumetreillä.  Clare Mackintosh näyttää kyntensä psykologisen jännityksen saralla, sillä tämä kirja kyllä menee jokaiseen hermosäikeeseen.


Kaikki on muuttunut. Koko elämäni muuttui sillä hetkellä,  kun auto liukui märällä asfaltilla. Näen kaiken selvästi aivan kuin seuraisin tilannetta syrjästä. En voi jatkaa tällä tavalla. (s. 19)



Annoin sinun mennä -kirjan alussa seurataan kahta tarinalinjaa, joista toisessa onnettoman törmäyksen jälkeen Jenna pakenee Walesiin, pieneen vetoisaan mökkipahaseen, jossa yrittää toipua järkytyksestään. Eläinlääkäri Patrick saa askel askeleelta Jennan itsetunnon kohenemaan, mutta huomaa tämän salaavan paljon menneisyydestään. Entinen kuvanveistäjä Jenna saa toteuttaa itseään valokuvataiteen parissa ja tienaa sillä elantonsa, mutta ei pääse syyllisyydestään eroon.

 Olen kertonut hänelle enemmän kuin olin koskaan aikonut, mutta en voi kertoa hänelle kaikkea. Jos teen sen, hän lähtee, eikä minulla ole ketään, joka estää minua putoamasta. (s. 174.)


Toinen tarinalinja seuraa Ray nimistä rikoskomisariota, joka yhdessä Kate-nimisen rikosetsiväharjoittelijan kanssa alkaa tutkia liikennepakotapausta, jossa viisivuotias Jacob sai henkensä. Ray on hyvin  kunnianhimoinen työnsä suhteen, mutta vaimo ei ole aina tästä kovin mielissään, sillä hän haluaisi viettää enemmän aikaa miehensä kanssa. Lisäksi heidän teini-ikäisellä Tom-pojalla on hankaluuksia koulussa, eikä Raylla meinaa riittää aika pojan huomioimiseen. Ray alkaa tuntea työtoveruutta syvempia tunteita Katea kohtaan ja on tästä hyvin hämillään. 

Näiden kaikkien henkilöiden tarinat nivoutuvat lopulta yhteen, kun tutkinnassa edetään viimein siihen, että syyllinen paljastuu. Jenna tuntuu silti salaavan kuulusteluissa jotakin.

 Joka kerta, kun uusi pelon aalto pyyhkäisee ylitseni, muistutan itseäni siitä, mitä tein, ja siitä, ettei minulla ole oikeutta olla peloissani. (s. 273.)

 Kirjan toisessa osassa alkaa kolmas tarinalinja, jonka minäkertojana on Ian Petersen -niminen mies. Pikku hiljaa alkaa lukijalle selvitä, millainen menneisyys Jennalla on ollut hänen miehensä Ianin kanssa. Ian on pesunkestävä esimerkki narsistista, joka osaa miellyttää silloin kun tarvitsee, mutta joka tarpeen tullen voi olla oikea hirviö - niin henkisellä kuin fyysiselläkin tavalla. Vatsani tuntuu välillä kääntyvän nurinpäin, kun luen kaikesta Jennan kokemasta. Ikävä kyllä Ian ei ole pelkästään menneisyyttä, ja hänen ilmestymisensä Jennan tarinaan saa aikaan minussa kylmiä väreitä.

Suutelin otsaasi, mutta itkusi ei hellittänyt, ja toivoin niin, ettet olisi pilannut ensimmäistä iltaamme. Olin luullut, että olisit erilainen, että minun ei ehkä koskaan tarvitsisi tuntea sellaista purkausta: sitä tappelun aikaansaamaa tyydyttävää rauhantunnetta. Olin pettynyt nähdessäni, että loppujen lopuksi olit aivan samanlainen kuin kaikki muutkin. (s. 291.)


Clare Mackintosh on toiminut poliisina ennen kirjailijanuraansa kahdentoista vuoden ajan, ja sen kyllä huomaa. Vaikken rikostutkinnan asiantuntija olekaan,  kaikki rikospoliisin työhön viittaava kirjassa tuntuu hyvin uskottavalta. Kirjailija on myös kokenut oman lapsensa kuoleman, joten hän osaa kuvata Jacobin äidin surua koskettavasti. Kaikin puolin Annoin sinun mennä on toimiva jännityskirja, mutta myös paljon muutakin. Suosittelen!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle!

Annoin sinun mennä muissa blogeissa:


Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

24. Kirjassa selvitetään rikos

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Viillot: Veronica Roth

Viillot: Veronica Roth. Suomentanut Outi Järvinen. Otava 2017.


Englanninkielinen alkuteos (2017): Carve the Mark. Kansikuva Jeff Huang. Kannen suunnitellut Joel Tippie.

"Cyralla on erityislahja, joka tuottaa hänelle kipua, mutta antaa myös pelottavan voiman – ja hänen tyranniveljensä käyttää sitä häikäilemättä hyväkseen.

Myös Akosilla on erikoinen lahja. Kun hänen ja Cyran kohtalot risteävät, heillä on vain kaksi vaihtoehtoa: auttaa toisiaan tai tuhota toisensa. (Otava)"

Oma arvio:

Hiljamo Thuvhelaisten tärkein jääkukka. Kirkkaanpunainen hiljamo on laimentamattomana myrkyllinen. Laimennettuna käytetään kipulääkkeennä ja päihteenä.


Pyörre Luonnonilmiö, joissain tapauksissa myös uskonnollinen symboli. Näkymätön voima, joka antaa ihmisille kykyjä ja joka voidaan kanavoida alusten, laitteiden, aseiden ym. virranlähteeksi.(s. 425-427)


Olen hehkuttanut Veronica Rothin Outolintu-sarjaa lähes niin kauan, kuin blogini on ollut pystyssä, joten halusin oikein kovasti saada jälleen luettavakseni yhtä ahmittavan teoksen. Tiesin jo ennalta, että dystopia tämä Rothin uutuus ei olisi, mutta kovasti kyllä hämmennyin alettua lukemaan Viillot- romaania. Tähän kirjaan ei todellakaan ole helppoa päästä sisälle, ja ensimmäiset sata sivua meni ihmetellessä ja hämmästellessä, kunnes aloin hieman päästä vihille, mistä kirjan juonessa ja tarinassa on kysymys.


Shotetlaiset olivat käyneet vaelluksella kerran kaudessa niin kauan kuin kansamme oli ollut olemassa. Otega oli selittänyt kerran, että vaellus oli ikivanha perinne, kun taas kierrättäminen oli tullut mukaan myöhemmin. Samassa rituaalissa yhdistyi siis vanha ja uusi, menneisyys ja tulevaisuus. Mutta olin kuullut isän sanovan katkeralla äänellä, että me "elimme toisten planeettojen jätteillä." Isä se osasi aina tehdä asioista raadollisia. (s.39)


Akos ja hänen veljensä Eijeh asuvat jääkukkien ja höyhenheinien valtaamalla Thuvhen planeetalla. Heidän äitinsä on Oraakkeli, joka osaa ennustaa tulevaisuuden, mutta häneltä jää kuitenkin varoittamatta perhettään kohtaavasta uhasta: Akos ja Eijeh siepataan, koska he kuuluvat harvinaiseen kohtalonkantajien sukuun. Tässä välikohtauksessa myös perheen isä saa surmansa. Akos ja Eijeh kuljetetaan vangeiksi vauraalle Shotet-planeetalle, jota hallitseen häikäilemätön nuori mies Ryzek.

 "---Hänen miehensä sanoivat minua "Ryzekin ruoskaksi", veljeni kidutusvälineeksi, ja totta tosiaan, hän katsoi minua samalla tavalla kuin olisi katsonut jotain hyvin vaikuttavaa asetta. Olin hänelle vain sapeli." (s.79)

Ryzekin sisar Cyra on tarinan toinen päähenkilö, hallitsijaperheen tyttö, jonka kyky - ja samalla vitsaus - on kipu. Koska hän voi siirtää kipunsa muille, Ryzec käyttää häntä hyväkseen kiduttaessaan kutakin Shotetlaista. Cyra inhoaa itseään ja veljeäään tämän takia, muttei uskalla kieltäytyä, kaikkein vähiten sen takia, että Ryzekillä on siskostaan tietoa, jolla hän voi kiristää tätä. Kaiken muuttaa kuitenkin vanki Akos, jonka kyky on kumota muiden kyvyt - ja näin ollen myös poistaa Cyran kyky kosketuksen kautta. Ryzek säälii siskoaan sen verran, että antaa Akosin hänen henkilökohtaiseksi apurikseen ja kivunlievittäjäkseen. Akos ja Cyra alkavat kuitenkin ystävystyä muutenkin, ja valmistavat pian yhdessä uni- ja kipulääkkeitä hiljamosta. Cyra opettaa myös Akosia taistelemaan.

Juonikuviosta riittäisi selitettävää toki paljon enemmän, mutta se ei ole tarkoitukseni. Kuten alussa mainitsin, juonen mukana pysyminen vaatii lukijalta paljon keskittymistä, ja välillä minua turhautti, kun tuntui, että kaikkea oli jo liikaa. Toisaalta nautin lukea hyvin paljon Shotetlaisten planeettavaelluksesta sekä Akosin ja Cyran välien lämpenemisestä. Pidän siitä, miten Cyra ja Akos muuttavat toisiaan: Cyra löytää itsestään herkkyyden ja oppii vastustamaan veljeänsä (ja täten arvostamaan itseään) sekä Akos rohkaistuu menettämättä silti vahvaa omaatuntoaan ja herkkyyttään.

"Pyörre on aina vahvimman värinen ja kirkkain meidän planeettamme kohdalla", sanoin Akosille hiljaa. "Shotetlaisen legendan mukaan se kietoutuu ympärillemme kolmesti - juuri siksi esi-isämme päättivät asettua tälle planeetalle. Mutta pyörteen voimakkuus vaihtelee muiden planeettojen kohdalla, se valaisee yhden toisensa jälkeen ilman mitään havaittavaa logiikkaa. Kerran kaudessa me antaudumme sen vietäväksi, laskeudumme ja pengomme." (s. 105)

Kirjassa mainitaan useasti pyörre ja pyörrelahja, mutta minulle niiden merkitys jäin hieman pimentoon. Niihin liittyi jotain uskonnollista, mutta kaikki siihen liittyvä ei täysin välittynyt.  Kirjan nimi viittaa Shotetlaisten tapaan viiltää käsivarteensa musteella kyllästetty viilto jokaisesta tappamastaan ihmisestä. Viillot onkin minusta monin verroin raadollisempi kuin Outolintu-trilogian kirjat.

Viillot ei ikävä kyllä ollut minulle silti täydellisen ahmittava kirja, mutta siinä on toki nautittavat hetkensä.  Tieteisfantasia on minulle uusi genretuttavuus, jota minun pitää vielä sulatella. Hienoa kuitenkin, että Roth on kehitellyt Outolintu-trilogian jälkeen täysin toisentyyppisen maailman. Elämä ja juonittelu kuvitteellisilla planeetoilla ja avaruudessa ovat kiehtovaa luettavaa. Kirja päättyy hämmentävästi Ryzekin paljastukseen ja jäin miettimään, kaavaileeko Roth tähän mahdollisesti jatkoa?

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Viillot muissa blogeissa:

Hallittu hysteria 

Samantyylistä luettavaa: 

Rising Moon -sarja: Sarianna Suorsa 

Tähtiviima: Shimo Suntila

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

___________________________

Lisään tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan: 

49. Vuoden 2017 uutuuskirja





tiistai 14. helmikuuta 2017

maanantai 13. helmikuuta 2017

Synttäriarvonnan voittaja

 
Olen nyt arponut Custom Random Number Generator -sivustolla Dysphoria-blogin synttäriarvonnan voittajan, ja hän on:


17. 

"Elise H. sanoi...  Onnea 3-vuotiaalle blogille!
Kahdella arvalla mukana, jaoin Facebookissa arvontapäivityksesi :)"




Arvonnassa oli yhteensä 21 osallistujaa ja yhteensä 22 arpalipuketta.

Onnea Elise H., laitan sinulle sähköpostia ja postitan kirjan pian!


lauantai 11. helmikuuta 2017

Normaali-trilogia: Holly Bourne

Oonko ihan normaali?: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2017. (Normaali #1)

Englanninkielinen alkuteos (2015): Am I Normal Yet? Alkuperäiskansi: Usborne publishing

"16-vuotias Evie haluaa olla ennen kaikkea normaali. Hukattuaan kolme vuotta elämästään taisteluun pakko-oireista häiriötä (OCD) vastaan hän lopettelee lääkitystään ja aloittaa uuden koulun, jossa häntä ei tunneta ”tyttönä joka sekosi”.

Kuten kaikki muutkin, Evie juhlii, saa uusia ystäviä ja uskaltautuu deittailun saloihin. Epäterve suhde ajaa häntä kuitenkin takaisin ahdistuksen ja pakkomielteiden maailmaan. Mutta kuinka Evien uudet ystävät, taiteellinen Amber ja räväkkä Lottie, voisivat auttaa, kun hän ei suostu kertomaan ongelmistaan kenellekään?  (Gummerus)"

Oma arvio:


On mahtavaa, että nykyään on julkaistu paljon nuortenkirjallisuutta, joissa sivutaan erilaisia mielenterveyden ongelmia sekä muitakin identiteettiin ja oman itsensä hyväksymiseen liittyviä pohdintoja. Tämä on nykyään yhä tärkeämpi aihe, sillä sosiaalisen median aikakaudella nuorten itsetunto on yhä enemmän koetuksella. Some-maailman antama valheellinen illuusio täydellisestä elämästä ja vartalosta vaikuttanee väkisinkin nuorten ajattelumaailmaan. Kuvia voi muokata mielin määrin, postauksia voi siloitella ja tilapäivityksissä hehkuttaa vain hyviä asioita. Tämä saa nuoren miettimään, onko hän ongelmineen ihan normaali, kun muiden elämä vaikuttaa niin siloitetulta.

Viime aikoina lukemissani kirjoissa esimerkiksi Zoe Suggin Girl Online -sarjan päähenkilö Penny kärsii paniikkikohtauksista ja Rainbow Rowellin Fangirl-kirjan Cather sosiaalisten tilanteiden pelosta. Vartaloon liittyviä itsetunto-ongelmia käsitellään esimerkiksi Julie Murphyn Dumplin - Isosti tai ei ollenkaan -kirjassa ja koulukiusaamista ja itsetunto-ongelmia Rainbow Rowellin Eleanor & Park -teoksessa.  Satu Mattila-Laineen Parantolassa päähenkilö sairastaa epilepsiaa, R.J Palacion teoksessa Ihme päähenkilön kasvot ovat synnynnäisesti epämuodostuneet ja sukupuoli-identiteettikysymyksiä käsitellään Siri Kolun kirjassa Kesän jälkeen kaikki on toisin. Fiktion kautta moniin kipeisiin asioihin uskoisin nuoren saavat enemmän kosketuspintaa kuin valistavan tietokirjan avulla.

Holly Bournen Normaali-trilogian avausosa Oonko ihan normaali? esittelee kuusitoistavuotiaan Evien, joka on sairastunut yleiseen ahdistuneisuushäiriöön ja OCD:hen eli pakko-oireiseen häiriöön. Kirjan alussa hän on pikku hiljaa toipumassa oireistaan ja on yhdessä psykologinsa kanssa päättänyt alkaa vähentää hiljalleen hänen lääkitystään. Tarinan edetessä Evie kertoo takaumien kautta erilaisista sairauteensa liittyvistä tapahtumista. Evien suurin huoli on se, paraneeko hän koskaan sairaudestaan, mitä jos pakkomielteiset oireet tulevat takaisin ja hän joutuu taas nostamaan lääkitystään. Kaikkein polttavin pyrkimys hänellä on olla NORMAALI. Kirja herättelee lukijan pohtimaan sitä, mikä ylipäänsä on normaalia, ja sitä Eviekin joutuu kantapäänsä kautta pohtimaan.

Toinen vaikuttava teema kirjassa on feminismi, joka on lähellä kirjailijan sydäntä. Se paistaa kyllä hyvin vahvasti läpi. Evie ja hänen ystävänsä Amber ja Lottie pohtivat tyttöyteen liittyviä asioita, puhuvat seksismistä ja tulevat perustaneeksi oman Vanhojenpiikojen kerhon, jossa he kullakin kokoontumiskerralla käsittelevät jotain erillistä feminististä teemaa. He  puhuvat Bechdelin testistä, joka tarkoittaa feminististä lakmustestiä fiktiivisille kirjoille ja leffoille: jotta testin läpäisee, kirjassa tai leffassa on oltava vähintään kaksi naista, jotka vähintään kerran keskustelevat muusta kuin miehistä. Tytöt arvostelevat Evien entistä bestistä Janea, joka on muuttunut poikaystäväänsä mukailevaksi lampaaksi. Toisaalta he huomaavat, että heidän omatkin keskusteluaiheensa ajautuvat aina poikiin, minkä takia he haluavat perustaa kerhon. Pidän feminismiä tärkeänä asiana, mutta huomasin, ettei kovin pitkät käsittelyt aiheesta kiinnostaneet minua, koska niistä alkoi liikaa paistaa läpi kirjailijan omat intressit.

"Maanisen Keijukaismainen Unelmatyttö on kaunis mutta ei oikeastaan itse tiedä sitä. Se on hassu ja se saa miehen tuntemaan itsensä eläväksi, mutta tietää myös, milloin pitää olla turpa kiinni ja antaa miehen vain katsoa futista. Se juo viskiä ja olutta eikä kysele mitään parisuhteesta, koska se on niin kiireinen kahjojen vapaa-ajan harrastustensa kanssa, tai bänditreenien. Se tykkää satunnaisesta seksistä, mutta ainoastaan sen yhden miehen kanssa, ei kenenkään muun." (s.175)

Vaikka kirjassa on kaksi hyvin vaikuttavaa teemaa, se pysyy silti keveänä nuoren tytön kasvutarinana. Evie miettii tavallisia asioita, jotka liittyvät kouluun, ystävyyteen, poikiin, perheeseen. Hän tuntuu ihastuvan vääriin tyyppeihin ja huomaa, että OCD alkaa taas hallita liikaa hänen elämäänsä. Hän ei kuitenkaan halua puhua siitä kenellekään, ei edes psykologilleen Sarahille, saati jokaista risausta kyttäävälle äidilleen tai rennosti suhtautuvalle isälleen. Evien pikkusisko Rose on ihana, joka osaa olla isosiskonsa tukena, mutta on hyvin hämillään ja peloissaan hänen oireistaan. Evie kantaa huolta siitä, että äiti pelkää hänen tartuttavan ongelmansa pikkusiskolleenkin. Rosella on kuitenkin omat ongelmansa, jotka hän salaa perheeltään, ja ne ilmenevät vasta lopussa, kun Rose joutuu käymään terapiassa jouduttuaan todistamaan siskonsa romahdusta.

Evien äidin ja isän tuska on käsinkosketeltavaa, vaikka sitä ei tarinassa nosteta  kovin vahvasti esiin. Se on kuitenkin aistittavissa. Evien sairaiden oireet on kuvailtu kirjoissa "PAHOINA AJATUKSINA", ja mielestäni tämä on toimiva tapa tuoda esiin pakko-oireita. Niistä saa kuvan siitä, miten hallitsevia ajatukset ovat, miten ne vaikuttavat sairastuneen jokapäiväiseen elämään ja miten kovaa helpotusta tuo hetkellisesti se, kun toimii ajatustensa mukaan. Evien käsienpesut ja lyhtypylväiden koskettamiset tuovat hänelle hetkellisen turvallisuudentunteen, mutta hidastavat hänen toimiaan ja tekevät hänen arjestaan haastavan. Bakteerikammo vaikuttaa hänen moniin valintoihin: hän ei voi syödä leffassa popcornia samasta kupista, hän kavahtaa ystäviensä halauksia ja hänen on päästävä heti suihkuttamaan huoneeseensa desinfioivaa suihketta, jos joku käy siellä.

PAHA AJATUS
Minun  täytyy istua elokuvateatterin penkillä, jolla on jo istunut aiemmin satoja tuhansia likaisia ihmisiä.

PAHA AJATUS
Hän haluaa ostaa minulle popcornia. Miten voin selittää, etten voi syödä popcornia?

PAHA AJATUS
Entä jos hän tajuaa hetkessä, että olen sairaan kummallinen friikki ja lähtee pois ja jättää minut yksi hautumaan pöpöjen keskelle? (s.116-117)

Eviellä ei ole oikein hyvä tuuri poikien kanssa, sillä mukavalta vaikuttavista pojista paljastuu aina jotain häiritsevää: elokuvatutkimuksen kurssin Oli ei ole (hänkään) henkisesti terve ja tuo vanhempansa mukaan ensitreffeille, Ethan tulee treffeille kännissä ja menee bileissä toisen tytön sänkyyn ja Guy haluaa loppujen lopuksi vain Evien sänkyynsä, eikä mitään muuta. Tulen  jo hiukan pettyneeksi, sillä kaikki nämä pojat antavat sellaisen ensivaikutelman, että he olisivat olleet aidon kiinnostuneita Eviestä omana itsenään (Olin tapauksessa tosin kyse ei ole sellaisesta, vaan Evie ei vain halua seurustella sellaisen kanssa, jolla on ongelmia.) Evie tajuaa kuitenkin, että menee normaaliuden tavoittelussaan liian pitkälle, sillä hän meinaa tehdä asioita, joihin ei ole ollenkaan valmis - vain miellyttääkseen poikaa, koska olettaa sen olevan kuitenkin normaalia.

Guyn suuteleminen oli kuin sadan mukiinmenevän suudelman jokaisesta hyvästä kohdasta olisi tehtyy yksi uskomaton suudelma.
Guyn suuteleminen sai minut tuntemaan, etten ollut enää Evie. Se tarkoitti kaiken sen loppua ja normaalin alkua. (s. 293)

Aloin miettiä, sorrutaanko kirjassa tarkoituksella vai vahingossa juuri niihin kliseisiin, joista tytöt Vanhojenpiika-kerhossaan motkottavat, eli siihen, miten tyttöjen ja poikien oletetaan käyttäytyvän: pojat haluavat vain päästä mahdollisimman pian tytön pöksyihin ja  tytöt haluavat tutustua ensin syvemmin toiseen henkisellä tasolla? Voiko asetelma olla toisin päin? Entä jos kyseessä olisi tyttö, joka haluaisikin harrastaa seksiä ihastumansa pojan kanssa mahdollisimman pian, ja poika taas haluaisi ensin tutustua rauhassa, jutella ja pidellä kädestä. Stephenie Meyerin Twilight-kirjoissa asetelma on sen suuntainen: Bella haluaisi sekstailla Edwardin kanssa, kun taas tämä kieltäytyy. Hänellä on tosin siihen hyvä syy, sillä hän pelkää menettävänsä kontrollin ja vahingoittavansa Bellaa. Okei, ja myönnän, että tämä ärsytti minua suuresti.

Minä todella rakastuin tähän kirjaan! Kuten aiemmin mainitsin, rankoista aiheista huolimatta tämä on mukavalukuinen, hauska ja elämää kupliva kirja. Onnekseni Gummerus julkaisee melko pian, jo kesällä 2017, trilogian toisen osan Mikä kaikki voi mennä pieleen?, jossa kerrotaan pitkän tytön  ja rasittavan pikkuveljen syndroomasta kärsivän Amberin tarina. Kolmas osa Mitä tytön täytyy tehdä? ilmestyy kevätpuolella 2018 ja kertoo vuorostaan fiksun, kauniin ja hyvin feministisesti ajattelevan Lottien tarinan. 

Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille!

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Oonko ihan normaali? muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Carry On Reading
Opus eka
Evarian kirjahylly


______________________

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit ( 49. Vuoden 2017 uutuuskirja, 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö)

Lisään tämän myös ensi viikolla päättyvään BFF-lukuhaasteeseen, koska kirjassa käsitellään ystävyyttä.

______________________

Mikä kaikki voi mennä pieleen?: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2017. (Normaali #2)

Englanninkielinen alkuteos (2016): How Hard Can Love Be?

"Amber kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä on muuttanut Kaliforniaan, mennyt uusiin naimisiin ja muuttunut ihan vieraaksi ihmiseksi. Amber toivoo kuitenkin, että pesti kesäleirin apuohjaajana äidin luona muuttaisi kaiken. Hänen pitää vain saada äitinsä irti perseleuka-Kevinin otteesta.

Ja sitten on koulun suosituin poika Kyle. Hän on fiksu, hauska, PIDEMPI KUIN AMBER ja häiritsevän kiva. Voisiko hän olla muka oikeasti kiinnostunut sarkastisesta Amberista, joka on varsinainen cheerleaderin vastakohta? Ja voiko Amber uskoa olevansa rakastamisen arvoinen, kun tärkeät ihmiset hänen elämässään ovat aiheuttaneet vain pettymyksiä? Ihastuksesta nyt ei voi ainakaan seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen." (Gummerus)

Oma arvio:

Kun  Normaali-trilogian avausosan Oonko ihan normaali? teemana on mielenterveyden ongelmat, on tämän toisen osan vahvana teemana taas vanhemman, tässä tapauksessa äidin alkoholismi ja se, miten se jättää jälkensä nuoreen tyttöön. Toinen tärkeä teema on rakkaus: rakkaus äitiin, mutta myös omaan itseensä ja lopulta myös erääseen söpöön poikaan.

Pääosassa on nyt siis ensimmäisestä osasta tutuksi tullut, yksi Vanhojenpiika-kerhon kolmesta jäsenestä, Amber, joka on punapäinen ja 180-senttinen tyttö. Amber joutuu kärsimään äitipuolensa Pennyn ja rasittavan velipuolensa Craigin kynsissä, koska hänen alkoholistiäitinsä on muuttanut Amerikkaan. Nyt Amber on kuitenkin matkaamassa äitinsä ja hänen uuden miehensä Perseleuka-Kevinin luo töihin periamerikkalaiselle kesäleirille. Koska Amberin Amerikkaan muuttanut äiti on toipuva alkoholisti, hän joutuu taistelemaan sairautensa kanssa lähes joka päivä. Tämä on vaikeaa Amberin ymmärtää, koska hänen mieltään myllertää lapsuusajan ikävät muistot, äidin kaipuu ja mustasukkaisuus äidin uutta aviomiestä kohtaan.

Kaksi vuotta kaipausta ja toiveita ja ikävää, ja nyt yhtäkkiä ei ollut kuin katkeruutta ja mielipahaa ja hämmennystä. Oliko tuntemaani äitiä enää edes olemassa? Hän ei ollut....paha enää. Mutta, saavuttuani tänne, hän ei enää ollut myöskään...hyvä? (s. 105)

Vaikka aihe kuulostaa melko rankalta, ei tämä kirja ole synkistelyä varten - päinvastoin. Holly Bourne käsittelee vaikeita asioita tuttuun tyyliinsä ihanan raikkaasti ja rehellisesti, mutta vellomatta liikaa surussa. Amberin tuska välittyy lukijalle hyvin, mutta kevyt tyyli pitää huolen siitä, että hymyilen jatkuvasti lukiessani - paitsi silloin, kun komea amerikkalaispoika suutelee Amberia, joka ei ole koskaan pitänyt itseään viehättävänä. Minulla tuli tippa linssiin tuosta tunteikkaasta tilanteesta, ja hämmennyin reaktiotani, sillä luulin paljon romanttisia kohtauksia lukeneena olevani jo parkkiintunut. Tämä kirja herätti minussa ihanasti monenlaisia tunteita: puolet ajasta olin pakahtumaisillani rakkaudesta, välillä olin surullinen, välillä tirskahdin ääneen.

Minulla on jo paljon antifeministiä ajatuksia, kun Kyle laittoi meidät valmiiksi ja melomaan eteenpäin. Ajatuksia kuten: On niin kivaa, kun jätkää kannattelee suurinta osaa tämän kumiveneen painosta. Ja: On itse asiassa tosi seksikästä, kuinka maskuliiniselta hän näyttää, kun hän meloo. Ja: Voi noita käsivarsia, mikset sä hitto vie suutele takaisin jätkää, jolla on tuollaiset käsivarret, AMBER? (s. 277)

Kun aiemmassa osassa esiteltiin leffahullu Evie, on Amberin intohimona Harry Potterit. Monet hänen ja äidin yhteiset muistot liittyvät Pottereihin, joita he ovat yhdessä lukeneet. Kun leirillä tulee ryhmiin jako sarjasta tutun lajitteluhatun avulla, Amber meinaa musertua - hänen äitinsä ei laita häntä Rohkelikkoon, vaikka tämän täytyy tietää, kuinka tärkeää se olisi Amberille ollut. Amber kokee myös paljon muitakin pettymyksiä heti siitä hetkestä asti, kun hän tapaa äitinsä lentokentällä. Amber tarkkailee koko ajan äitinsä reaktioita, jotka ovat hänestä liian hillittyjä. Äiti on muuttunut ihan erilaiseksi: hän pukeutuu tyylikkäästi, on tyyni, eikä räiskyvä kuten ennen, hän on vegaani ja tuntuu myötäilevän Keviniä. Kirjassa kuvataan hyvin onnistuneesti teini-ikäisen näkökulmasta sitä, millaisia tunteita ja ajatuksia voi olla äidistä, joka karkaa eri maanosaan ja menee naimisiin kutsumatta omaa tytärtään häihin. Ainut kuva Amberista on vierashuoneen pöydällä, ei olohuoneessa!

"Puh elää hetkessä. Se ei vello menneessä eikä panikoi tulevasta. Se on mindfulnessin asiantuntija." (s. 112)

Amber tutustuu leirillä persoonalliseen Nalle Puh -fleeceen pukeutuvaan, Puhin filosofiaa viljelevään Whinnieen, jonka kanssa hän voi jakaa ajatuksiaan feminismistä - heidän kynsiinsä joutuu cheerleader Melody ystävineen, jotka esittävät hyvin seksikkään tanssin leirinuotiolla. Melody näyttää iskeneen kyntensä Lukeen, mukavaan ja komeaan poikaan, joka herättää Amberissa lämpöisiä tuntemuksia. Amber on kuitenkin hirveän epävarma itsestään, sillä hän pitää itseään kokonsa puolesta epäviehättävänä. Hänellä on myös tapana möläytellä kaikenlaista epäsopivaa bridgetjonesimaiseen tyyliin. Kyleä tämä ei tunnu haittaavan.

"Mitä ihmeellinen edes tarkoittaa?"
"Emmä tiedä..." Hän ei katsonut minuun."...sellaista kuin sä, kai."
MITÄ!? (s. 259)

Vanhojenpiika-kerho tietenkin pitää säännöllisesti yhteyttä Skypen välityksellä, ja tytöt miettivät muun muassa sitä, kumpi on seksistisempi maanosa, Britannia vai Amerikka. Kirjassa onkin hauskoja vertailuja brittien ja amerikkalaisten tavoissa ja käyttäytymisessä aina silloin tällöin.

"Äiti, ihan kuin joku olisi oksentanut Amerikan tänne!" (s. 34)

Mikä kaikki voi mennä pieleen? on täydellinen, ihana ja rakastettava jatko-osa Holly Bournen nuorten aikuisten sarjaan. Kirjan pääteemojen ohella mietitään sitä, kuinka hankalaa on luopua monista seksistisistä olettamuksista, ja miten myös pojat voivat kärsiä heihin liitetyistä ennakkoluuloista. Seuraavassa osassa pääosaan pääsee rempseä Lottie, ja odotan taas taattua, nautinnollista lukukokemusta.Veikkaan, että se ilmestyy ensi keväänä (2018), sillä Gummerus on julkaissut nämä kaksi ensimmäistäkin osaa noin puolen vuoden välein.

Arvosanani 5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Sivutiellä
Kirjasähkökäyrä
Opus eka
Kirjakko ruispellossa
Bookishteaparty
Lintusen kirjablogi
Evarian kirjahylly

Mitä tytön täytyy tehdä?: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2018. (Normaali #3)

Englanninkielinen alkuteos (2016): What's a Girl Gotta Do? 

"Lottie on tympääntynyt. Hän on saanut tarpeekseen vanhempiensa painostuksesta Cambridge-opintoihin, huonojen asioiden tapahtumisesta hyville ihmisille ja ennen kaikkea siitä, mitä täytyy kestää vain siksi, että on tyttö. Niinpä hän päättää tehdä feministisen vallankumouksen. Lottie aloittaa kuukauden mittaisen projektin, jossa tekee näkyväksi jokaisen kohtaamansa seksismin ilmentymän. Nettivideokampanjan suosion kasvaessa Lottie joutuu kuitenkin huomaamaan, miten raskasta voi olla taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Ja jos hän ei saa edes projektin (ärsyttävän kuumaa) kuvaajaa uskomaan feminismiin, kuinka hän muka saisi vakuutettua muun maailman? Mitä tytön täytyy tehdä muuttaakseen sen, mitä tyttöydellä tarkoitetaan?

Holly Bournen suorasukaisen ja hilpeän Normaali-sarjan kolmas osa Mitä tytön täytyy tehdä? on puhutteleva kirja vakaumuksen puolesta taistelemisesta, omien voimavarojen löytämisestä sekä uskomisesta itseensä ja kykyynsä muuttaa maailmaa." (Gummerus)

Oma arvio:

Voi ja ei, nyt tämäkin ihana ja hulvaton trilogia tuli tiensä päähän. Normaali-trilogian kolmannessa osassa Mitä tytön täytyy tehdä? seurataan Lottieta, kaunista, menestyksekästä tyttöä, joka on oikeastaan syy siihen, miksi Vanhapiikakerho alun perin perustettiin. Olin hiukan epäileväinen tarttuessani tähän kirjaan, sillä Lottie on ollut näistä sarjan kolmesta tytöstä minulle epäkiinnostavin. Hän vaikuttaa liian täydelliseltä, ja juuri hän vauhkoaa eniten seksismistä. Älkää ymmärtäkö väärin, minä kyllä olen feministi, ja etsin usein merkkejä seksismistä huomaamattani, mutta väsyn kuitenkin liiasta, oli kyse aatteesta kuin aatteesta. Aiempia sarjan kirjoja lukiessani huomasin meneväni muutamat vanhapiikakokoukset pikakelauksella läpi.
 Niin joo. Unohdin kertoa teille. Minulla oli punaista huulipunaa. ONKO TÄMÄ NYT MINUN SYYNI? (s. 9)
Lottie viekin seksismiasian hyvin pitkälle, sillä hän suivaantuu kovasti jouduttuaan muutaman miehen ahdistelemaksi kadulla. Lottie päättää perustaa yhdessä ystäviensä kanssa seksisminvastaisen projektin, jossa he aikovat tuutata torvella joka kerta, kun näkevät ja kuulevat seksismiä ympärillään. Alussa Lottien otteet ovat ehkä liiankin ronskit kakutuksineen kaikkineen, mutta rehtorin puhuttelun jälkeen Lottie saa virallisen luvan jatkaa projektiaan, jonka on tarkoitus kestää kuukauden. Pakkohan reksin on suostua, kun paikallinen mediakin kiinnostuu Lottien tempauksesta.
"Se että joku ei ole samaa mieltä sun kanssa, ei tarkoita, että se joku pitää itseään ylempänä." (s. 213)
Nettivideokampanjan kuvaajaksi löytyy Will, joka on tajuttoman tarkka, kireä ja - tietenkin uskomattoman söpö. Lottieta ärsyttää, koska hän meinaa heti langeta tuohon älykkääseen kaveriin, joka ei päästä Lottieta helpolla. Kaiken huipuksi Will ei ole feministi! Parivaljakko riitaantuukin tuon tuostakin. Ennalta-arvattavaa on se, miten siinä sitten lopulta käy. Draamalta ja kiusoittelulta ei voi välttyä, kun seuraa tämän parivaljakon työskentelyä projektin parissa. Ihanaa, sanon minä! Rakastan kunnon kiusoittelua ja haters-to-be-lovers-meininkiä.
"Tykkäätkö sä pehmeistä palloista?"
"Jos tuo on vihjaus, se on tosi huono ja kömpelö sellainen." (s. 209)
Bourne taitaa siis romantiikan kuvaukset kirjoissaan, mutta myös huumori on toinen seikka, mikä tekee hänen kirjoistaan niin ihastuttavan hauskoja lukea. Myös tässä osassa saan tirskahdella hauskoille kommenteille, joita tytöt (ja Will) suustaan päästelevät. Johtuukohan tämä Bournen brittiläisyydestä, että hän osaa iskeä minun huumorisuoneeni, sillä olen huomannut ennenkin tämän saman ilmiön. 
Olin lopussa. Olin uuvuksissa. Olin antanut kaikkeni, ja tullut niin pahasti purruksi persuksiin, että oli ihme,että minulla oli yhtään persusta jäljellä - vain reikä, josta kakka putosi ulos.
Tuo on todella iljettävää, Lottie. (s. 358-359)

Mitä tytön täytyy tehdä? ei jää yhtään muita sarjan osia huonommiksi, vaikka niin pelkäsin. Päin vastoin. Lottien tarina on opettavainen siinä mielessä, että täytyy uskaltaa myöntää, milloin ei enää jaksa tai tarvitsee muiden apua. Urhoollisesti Lottie yrittää niellä muiden välinpitämättömyyden, ivan, vastaiskut ja muut toimet hänen kampanjansa vaikeuttamiseksi, mutta lopullinen romahdus tulee kuitenkin aina. Joskus myös asiasta voi tulla liian pakkomielteinen, ja on osattava antaa hiukan joustoa. Lottie huomaa, kuinka paljon seksismiä on ihan joka paikassa, ja tämä on polttaa hänet piippuun. Itsekin herään ja havahdun kirjaa lukiessani moneen seikkaan, vaikka tietty radikaalinen ajattelu on minussa jo laimentunut iän myötä. Lottie saa vielä viime hetkellä tukea yllättävältä taholta ja saa uutta pontta projektiinsa. 
Luulin olevani vahva, mutta en ole.
Luulin voivani muuttaa asioita, mutta en voi.
Luulin, etten välittänyt siitä mitä muut ajattelevat, mutta välitän. (s. 360)

Lottien vanhemmat ovat melko ynseitä koko tyttärensä kampanjan ajan, sillä he haluaisivat hänen keskittyvän nyt vain Cambridgen pääsykokeisiin. Heidän mielestään moisella radikaalilla kampanjoinnilla voi olla paha kaiku hyvämaineiseen opinahjoon pyrkiessää, mutta Lottie ei aio tulahduttaa ääntään. Hän haluaa pelastaa maailman, jopa oman itsensä ja hyvinvointinsa kustannuksella.
"Mutta eikö se ole aika tekopyhää? Sä sanot että sä et halua tulla esineellistetyksi mutta sitten sä laitat punaista huulipunaa?" (s. 103)
Kirjan teema sopiikin sopivasti tähän ajankohtaan, sillä sain luettua tämän juuri loppuun Minna Canthin ja tasa-arvon päivän aikoihin.  Lisäksi viime aikoina somessa kiertänyt #metoo-kampanja nostaa jatkuvasti esille vastaavia epäkohtia, joita kirjan Lottien ystävineen löytää. Mielenkiintoisena lisäseikkana kerrottakoon, että Bourne paljastaa lopussa olevassa kirjeessään Lottien ahdistelukohtauksen olevan lähes sanasta sanaan hänen omasta kokemuksestaan kumpuava tapaus.

Pieni yllätys vielä tähän loppuun: trilogian lisäksi julkaistaan (ilmeisesti ensi syksynä) vielä erikoisosa, jossa tytöt kokoontuvat yhteen pitkästä aikaa muistelemaan ja juhlimaan uuttavuotta. Kirja on englanniksi ...And a Happy New Year. Ihana lisä tälle täydelliselle sarjalle siis tulossa!

Arvosanani 5

 Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:

Kirjasähkökäyrä
Sivutiellä
Lintusen kirjablogi
Eniten minua kiinnostaa tie

Lisään tämän Helmet-lukuhaasteen kohtaan:

 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan

Lisäksi ruksaan YA-lukuhaasteesta kohdan:

Kirja käsittelee mielenterveyttä 

...Ja onnellista uutta vuotta?: Holly Bourne. Suomentanut Kristiina Vaara. Gummerus 2018. (Normaali  #4 - erikoisosa)

Englanninkielinen alkuteos (2016): And A Happy New Year?




"Evie, Amber ja Lottie ovat selättäneet koviakin vaikeuksia ystävyyden, feminismin ja juustonaksujen voimin. Nyt he ovat pitkästä aikaa koolla taas, ja heillä on paljon kuulumisia päivitettävänään: Miten Evie pärjää nykyään OCD:n kanssa? Aikooko Amber viettää enemmän aikaa Amerikassa? Ja millaiseen ratkaisuun Lottie päätyi opintojensa suhteen?

On myös hauskanpidon aika, joten tytöt järjestävät kaikkien aikojen uudenvuodenjuhlat. Nyt nautitaan elämästä ja flirttaillaan, pussaillaan ja vedetään shotteja. Nyt ei itketä, saada raivokohtauksia eikä paljasteta kamalia salaisuuksia, sillä tästä iäisyyteen näiden kolmen vanhanpiian elämä on yhtä juhlaa! Niinhän?" (Gummerus)

Oma arvio:
 
Olen suhtautunut usein melko skeptisesti trilogioiden jälkeen julkaistuihin lisäosiin ja vielä varsinkin niin sanottuihin väliosiin. Onko tarinaa vielä pakko jatkaa, kun trilogioissa yleensä päätös on jo taputeltu? Otin kuitenkin ilolla vastaan tämän erikoisosan, joka jatkaa Holly Bournen vahvasti feministishenkistä Normaali-trilogiaa.
 
"Kivoja juttuja ei tapahdu uudenvuodenaattona. Uusivuosi ei tarkoita kivoja juttuja. Se ei tarkoita uusia alkuja tai elämän parhaita iltoja tai sitä, että menetetty suuri rakkaus etsii sinut käsiinsä juuri kun lasketaan sekunteja vuoden vaihtumiseen kertoakseen, että on tehnyt kamalan virheen kun on jättänyt sinut." (Amber, s. 10)

... Ja onnellista uutta vuotta? kokoaa Evien, Lottien ja Amberin vielä kerran yhteen, kun Amber (suosikkini näistä kolmestaa) järjestää uudenvuodenbileet kotonaan yhdessä amerikkalaisen poikaystävänsä Kylen kanssa. Amberia jännittää, miten kaikki tulee menemään, sillä hänellä on salaisuus, jota hän ei  ole vielä uskaltanut paljastaa muille kolmikon jäsenille. Se tulee musertamaan muut. Kyle on ihanana tukena ja kannustajana, kun hermostunut Amber odottelee ystäviään juhliin.

Eviellä on vaikeuksia päästä juhliin, sillä hänen poikaystävänsä Oli ei haluaisi päästää tätä mihinkään. Oli on toipunut aiemmin pahoista mielenterveysoireistaan, mutta nyt ne olivat tulleet takaisin aika ajoin, eikä Evie oikein tiedä, mitä tehdä. Ystävilleen hän ei ole rohjennut kertoa. Eviellä on myös hyvin tympeitä ajatuksia Olia kohtaan, vaikka hän kuinka yrittää ymmärtää poikaystäväänsä. Pääseekö Evie juhliin ollenkaan? Hän rakastaa Olia hirmuisesti, mutta haluaisi tavata ystävänsä juhlissa.
 
"Miksi sä olet niin hyvä tässä?"
"Missä?"
"Siinä ettet saa mua tuntemaan itseäni häiriintyneeksi paskiaiseksi."
 
PAHA AJATUS
Koska en sano, mitä oikeasti ajattelen... (Oli & Evie, s. 43)

Lottie on antanut ystävilleen sen kuvan, että hänellä menee tosi lujaa Lontoossa, eikä hän ole sen tähden ehtinyt pitää yhteyttä. Todellisuus on kuitenkin eri. Kämppäkaverit eivät ole oikein ottaneet Lottieta huomioon, vaan kyräilevät hänelle, ja poikaystävä Will on käyttäytynyt oudon torjuvasti. Lottie pitää yhä yllä feministiajatuksiaan, kuinkas muutenkaan, mutta onko Will sittenkin kyllästynyt hänen siihen piirteeseen, johon alussa rakastui? Lottie päättää juoda itsensä Amberin bileissä känniin, ja sillähän ei luonnollisestikaan ongelmat helpotu, vaan ilta huipentuu melkoisen ihmissuhdesotkujen vyyhtiin.
 
Will nostaa katseensa, ja sydämeeni sattuu. Minulla on ollut häntä ikävä. Minulla on todella ollut häntä ikävä. Rakastan hänen pientä naamaansa. Vaikka se näyttääkin vittuuntuneelta, tai ehkä minä vain kuvittelen. (Lottie, s.61)

Vaikka kirjan lopussa on surullisia tunnustuksia ja päätöksiä, tyttöjen ystävyys syvenee entisestään - tai juuri siitä syystä. Kirja kokoaa mukavasti tyttöjen tarinat yhteen ja on mukava lukuvälipala 170 sivun pituudellaan. Välillä tarina intoutuu ehkä liikaakin draamailuun, joka saa minut pyöräyttelemään silmiäni. Kirjan loppuun on koottu lisämateriaalia, kuten kirjailijan haastattelu ja vanhojenpiikojen parhaat palat, suosikkihetket jne.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Muissa blogeissa:
 
En löytänyt vielä muita bloggauksia


Samantyylistä luettavaa: