torstai 21. heinäkuuta 2016

Hopea-sarja: Victoria Aveyard

Punainen kuningatar: Victoria Aveyard. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2016.


Englanninkielinen alkuteos (2015): Red Queen



"Veri jakaa ihmiset kahteen kastiin – punaisiin ja hopeisiin. Punaiset ovat rahvas, jota lähes jumalallisia voimia omaava hopeisten eliitti hallitsee.

Mare Barrow on 17-vuotias punainen taskuvaras ja joutumassa pian sotaväkeen. Tilanne muuttuu yllättäen, kun vastarintaliike Purppurakaarti horjuttaa hopeisten ylivaltaa, ja suojellakseen ystäväänsä Mare päätyy hopeisten keskuuteen. Siellä hänelle ja hopeisten hoville valkenee, että punaisesta verestä huolimatta Marella on oma, kuolettava voimansa.

Maresta tehdään hopeisten prinsessa, mutta maailmassa, jossa vallankumous ja rakkaus sekä valta ja oikeus kamppailevat, ei mikään ole mustavalkoista ja kuka tahansa voi pettää kenet tahansa."




Oma arvio:


Sain kunniakseni lukea tämän nuorille aikuisille suunnatun, Victoria Aveyardin Hopea-sarjan avausosan ennakkokappaleen, ja kirjan tarina tempaisi minut mukaansa heti alkumetreillä ja luin tämän parissa päivässä.

Minua aina hirvittää, jos kirjaa verrataan etukäteen suosittuihin kirjasarjoihin, sillä se asettaa jo valmiiksi todella suuret ennakko-odotukset kirjaa kohtaan. Hopea-sarjaa luonnehditaan takakansitekstissä näin: "Nälkäpeli kohtaa Game of Thronesin." Rising Shadow -sivustolla kirjaa myös verrataan myös Outolintuun Game of Thrones-sarjasta minulla ei ole mitään kokemuspohjaa, mutta Nälkäpeli- ja Outolintu-vertaukset aina hiukan jännittävät.

Tätä kirjaa lukiessani löysin toki minäkin paljon samoja elementtejä muutamista lukemistani kirjasarjoista: Punainen kuningatar on vähän Nälkäpeliä, hiukan Outolintua , aavistus Särkynyt meri -trilogiaa , ripaus Valinta-sarjaa  - ja varmasti sitä Game of Thronesiakin (suomeksi Valtaistuinpeli), mutta en voi vertailla siihen tällä tietämystasollani. Silti tämän kirjan tarina on ihan omaa luokkaansa, ja sain taas luettavakseni jotain ihan uutta - ja ihastuttavan mukaansatempaavaa!

Teeskentele, että sinut kasvatettiin Punaiseksi mutta veresi on Hopeista. Olet nyt Punainen päässäsi, Hopeinen sydämessäsi.


Kirjan päähenkilö Mare on tarinan alussa taskuvaras, joka kuuluu huonompaan, Punaisten kastiin, mutta sattumuksien summa johdattaa hänet äkkiarvaamatta Hopeisten joukkoon, kuninkaallisen hovin palvelijaksi. Kun hän itselleenkin yllätyksenä tulee paljastaneeksi hoville erikoiskykynsä, taidon luoda ja hallita salamoita, hänestä aletaan kouluttaa kuningasperheen nuorimman pojan Mavenin morsianta ja prinsessaa. Jotta asia ei olisi niin yksinkertainen, "Salamatyttö" Mare tuntee kuitenkin kovin hämmentäviä tuntemuksia vanhempaa veljestä, kruununprinssi Calia kohtaan, joka on valinnut pakon edessä tulevaksi kuningattarekseen pelottavan magnetronin, Evangelinen. Vaikka tarinaa sävyttääkin kolmiodraaman ainekset, se ei nouse missään vaiheessa pääasiaksi, vaan pääosassa on kuningasperheen juonittelu ja hiipivä kapinan uhka ja  jännitys tulevasta.

Hopea-kastiin kuuluvilla on erikoiskykyjä, joita esitellään kirjassa mieletön määrä: Telkki pystyy liikuttavaan rakennelmia ajatuksensa voimalla, viheriä hallitsee kasveja ja puita, nymfi voi hallita vesimassoja, voimanpesät ovat epätavallisen voimakkaita, magnetron osaa hallita metallia, kuiskaaja tunkeutuu muiden ajatuksiin ja voi manipuloida niitä, varjo taivuttaa valoa, veren parantajat kykenevät parantamaan itsensä, ihon parantajat parantavat myös muita. Minä nautin kovasti lukea juuri näistä erikoistaidoista, joita putkahtelee esiin pitkin tarinaa.

Punaisten kastiin kuuluvilla ei pitäisi olla mitään kykyjä, joten Mare poikkeaa heistä tämän piirteen takia (vrt. Outolintu-trilogia), mutta erityisen tekee hänestä myös se, että hän voi luoda salamoinnit itsestään, kun taas Hopeiden kyvyt vaativat aina jonkin välikappaleen toteutuakseen. Punaiset ja Hopeat myös erottaa toisistaan veren väristä, joka on Punaisilla tietenkin punaista ja Hopeisilla hopeista.

En vain hallitse, vaan luon. Olen erityinen.

Kirja etenee toiminnallisella tarinallaan  ripeästi eteenpäin, mutta sinänsä harmi, että se tapahtuu välillä ihmissuhteiden kustannuksella. Olisin esimerkiksi halunnut lukea enemmän Maren ja hänen henkivartijansa Lucasin kepeämielisiä keskusteluja, eikä Maren ja hänen lapsuudenystävänsä Kilornin välinen ystävyys pääse oikeuksiinsa. Ehkäpä seuraavissa osissa he saavat enemmän tilaa. Myöskin Calin ja Maren välistä kipinöintiä on kuvattu kirjassa säästeliäästi, mutta toisaalta, uskon että hyvää kannattaa odottaa. Lähimmäksi lukija pääsee tässä ensimmäisessä osassa Maren ja Mavenin välistä suhdetta, joka hiljaa hiipien kehittyy lämpimäksi yhteisymmärrykseksi.

Suutelen häntä suulle vapisten läpikotaisin. Hän valitsee minut. Hänen ihonsa tuntuu kylmältä omaani vasten, kuin kuolleelta.
"Valitse minut", henkäisen häntä vasten. "Valitse uusi maailma, tee tästä parempi---"

Punainen kuningatar on henkeäsalpaavan koukuttava sarjan aloitus, joka yhdistelee omalaatuisella tavalla fantasiaa ja dystopiaa. Kirjan henkilöt asustelevat kuvitteellisessa Nortan kuningaskunnassa, joka kuvataan sivumennen tulevaisuuden yhteiskunnaksi - mainitaan muun muassa "jäänteet rautateistä", joilla punakaartilaisten, kapinallisten supernopeat alijunat kulkevat.

Me nousemme punaisena kuin sarastus.

Tarinan loppu osaa yllättää minut täysin, kääntää asetelmat vinksin vonksin, paljastaa henkilöiden todelliset kasvot  - ja saa janoamaan lisää. Nyt minun ei auta kuin odotella kiltisti suomennettua jatko-osaa tai hankkia enkunkielinen osa Glass Sword käsiini. Olenkin odottanut jo tällaista kirjahelmeä sitten Outolintu-trilogian! Tästä lienee myös tulossa elokuva, mikäs sen mukavampaa.

Arvosanani 5-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Punainen kuningatar muissa blogeissa:

Notko, se lukeva peikko 
Kirjamaailma 
Kirjakko ruispellossa

Lasinen miekka: Victoria Aveyard. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2017 

 Englanninkielinen alkuteos (2016): Glass Sword


”Nortan kuningaskunnassa kuohuu – punaisten keskuudessa muhii kansannousu ja hopeiset ovat varpaillaan. Heidän ylivaltaansa on ilmestynyt punainen särö nimeltä Mare Barrow, jonka kyky hallita sähköä ja salamoita on ennennäkemätön jopa mahtavia kykyjä hallitsevien hopeisten keskuudessa.

Kostonhimoinen prinssi Maven on kruunattu Nortan kuninkaaksi ja hän on päättänyt napata Maren. Ajojahdin kiihtyessä Mare lähtee etsimään itsensä kaltaisia punahopeisia vapaustaistelijoita avukseen. Samalla hän joutuu kohtaamaan sisällään kuohuvan pimeyden. Onko hän muuttumassa samanlaiseksi hirviöksi kuin hopeiset vastustajansa? Ovatko petokset ja vääryydet kovettaneet hänen sydämensä? Vallasta syrjäytetty prinssi Cal, Mavenin isoveli, seuraa Maren mukana, eivätkä Maren tunteet häntä kohtaan ole sammuneet.(Aula & Co)

Oma arvio:

Hopea-sarjan toisessa osassa Lasinen miekka seurataan jälleen Marea, Salamatyttöä, joka on yksi harvinaisista uusverisistä: vereltään punainen, mutta jolla on hopeisten erikoiskykyjä. Hän pakenee kieroilevaa ja hänet pettänyttä kuningas Mavenia. Mare on saanut pakomatkalleen rinnalleen veljensä Shaden, joka on myös uusverinen ja osaa tehdä loikkauksia ajassa ja paikassa sekä ystävänsä Kilornin ja Farleyn. Lisäksi Mare pääsee taas tapaamaan vanhempiaan, veljiään Breetä ja Tramya sekä siskoansa Gisaa.

Bree ei tunne minua sellaisena kuin nyt, koska hän ei ole minua melkein viiteen vuoteen. Elämäni on toisaalta kahden viime kuukauden kuluessa muuttunut enemmän kuin koskaan ennen.Vain kaksi ihmistä eli tapahtumat kanssani. Yksi heistä on vangittu ja toisella on päässään verellä lunastettu kruunu. Kilorn kutsuu heitä vihollisikseni. (s. 74.)

 Uusveristen pelastusoperaatiossa matkaa mukana tietysti myös prinssi Cal, joka joutui ensimmäisessä osassa surmaamaan isänsä ja pakenemaan kieroa veljeään. Calin ja Maren välit ovat ristiriitaiset, mutta he eivät voi unohtaa hetkiä, jolloin he tunsivat toisiaan kohtaan erittäin lämpöisiä tuntemuksia.

Lasinen miekka lähtee minulla kankeahkosti käyntiin, ja  kestää todella kauan päästä mukaan tarinaan, eikä pelkästään siksi, etten muista kunnolla kaikkia alkuosan Punainen kuningatar henkilöitä ja juonikuvioita. Pala palalta tarinan edetessä alan muistaa ja hahmottaa, missä mentiin, mutta tämä jatko-osa saa minut aavistuksen verran pettymään. Mietin, olivatko Maren ajatukset niin tavattoman, lapsekkaan mahtipontisia edellisessä osassa?  Hänen ja Calin välit tuntuvat hämmentäviltä: välillä he ovat kylmiä toisilleen, välillä käpertyvät lähekkäin. En saa oikein otetta heihin, ja jos Aveyard on yrittänyt luoda jännitettä heidän välilleen, se ei ole mielestäni kovin onnistunutta. Alkupuolella tapahtuvat kieroilut ja takinkäännöt hämmentävät, ja mietinkin, missä määrin voi tarinassa olla kieroilua, ettei se ala syödä uskottavuutta.

Kiipeämme yhä korkeammalle. Kuulemme vain moottoreiden jyrinän ja omien sydäntemme sykkeen. Pilvenriekaleita lehehtelee edessämme ja kone lävistää ne kuin aukeavat, valkeat verhot. En voi olla nojaamatta eteenpäin ja melkein painan nenäni lasiin nähdäkseni paremmin. Saari pyörii allamme oliivinvihreänä raudanväristä merta vasten ja pienenee joka hetki, kunnes en pysty enää erottamaan kiitorataa tai parakkeja. (s. 147.)

Pidän kirjassa eniten sen maailmasta: välillä en tiedä, luenko fantasiaa vai dystopiaa. (Onko kukaan vielä nimennyt näiden kahden lajin fuusiota, fantopia olisi mahtava nimitys…) Myös erikoiset lentävät kulkuvälineet, kuten Mustasiivet,  tuovat muuten fantasiapainotteiseen tarinaan dystopisia sävytteitä, ja henkilöiden erikoiskyvyt laajassa kirjossaan ovat mielenkiintoisia. Lyhyesti tiivistettynä kirjan juonikuviot ovat toimivia ja viihdyttävät, yllättävätkin, mutta juoni olisi nimenomaan kaivannut tiivistystä yli viidestäsadasta sivusta. Tavaraa oli nyt minulle liikaa.

Henkilöhahmoja tulee tässä osassa lisää, kun Cal, Mare ja muut värväävät Julianin antaman listan mukaan uusverisiä riveihinsä. Mukaan tulee  muun muassa muiden erikoiskyvyt lamauttava Cameron, vahingoittumaton Nix, kasveja kuihduttava Luther, olomuotoaan muuttava Nanny, ääntä hallitseva Farrah ja esineitä räjäyttävä Ketha. Henkilöihin ei pureuduta sen kummemmin, vaan suuri osa jää melko lailla sivurooliin. Eniten Maren ohella pääsee tarinassa esiin Maren ystävä paaluilta, Kilorn, joka Mareen rakastuneena kyräilee Calin läsnä ollessa. Olisi ollut mukava seurata enemmän Maren ja Kilornin ystävyyttä. Farley ja Maren veli Shade lähentyvät tarinan edetessä, ja olisi ollut kiintoisaa lukea tarinaa myös heidän näkökulmastaan. Ehkä useamman kertojan kautta kerrottuna tarina olisi ollut monisävyisempi, kun se nyt jää hiukan uppiniskaisen minäkertojan Maren varaan.

Pelkään yksinäisyyttä enemmän kuin mitään muuta. Miksi siis teen näin? Miksi työnnän rakkaimpani luotani ja pakenen heitä? Mikä minussa on vialla?
En tiedä.
Enkä tiedä, miten voin lopettaa sen. (s. 305.)

Lasinen miekka jättää melkoiset odotukset seuraavalle osalle, etenkin kun se päättyy melko synkällä tavalla. Kolmas osa King’s Cage ilmestyy englanniksi helmikuussa 2017 ja seuraavaa osaa kaavaillaan jo alkuvuodelle 2018. Toivottavasti suomennos saadaan pian kolmannesta osasta.

Arvosanani 3,5

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

Lasinen miekka muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa: 

Unelmien aika
Lukunurkka
Brush on Silk
Ikuinen lukutoukka
Sivujen välissä
Nousu (Tiina Kukkoaho)
Siniset helmet

Lisään tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan:

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Kuninkaan kahleet: Victoria Aveyard. Suomentanut Jussi Korhonen. Aula & Co 2017.

 Englanninkielinen alkuteos (2017): King's Cage

"Victoria Aveyardin Hopea-sarjan hengästyttävässä kolmannessa osassa liittolaiset punnitaan ja mahtavat armeijat kohtaavat toisensa. Mutta kuka johtaa uusveristen ja kapinallisten armeijan taisteluun, kun salamatyttö Mare Barrow on kadottanut kipinänsä ja viruu tyrmässä sadistisen kuningas Mavenin vankina? Olivatko kaikki hänen ja muiden uusveristen tekemät uhraukset turhia? Maven vaalii kuolleen äitinsä, julman kuningatar Elaran perintöä ja hallitsee valtakuntaansa ja vankiaan häikäilemättömästi.

Maren ystäviensä kanssa yhdistämä ja kouluttama uusveristen ja punaisten kapinallisten armeija jatkaa järjestäytymistä ja kasvaa entisestään. He valmistautuvat vääjäämättä edessä olevaan sotaan tietäen, että varjoissa piileskelyn aika on lopullisesti ohitse. Prinssi Cal, Maren rakastettu ja punaisten hopeaverinen liittolainen on päättänyt, ettei mikään estä häntä vapauttamasta salamatyttöä pahan veljensä kynsistä." (Aula & Co)

Oma arvio:

Lumiselle pihalla leijailee lunta raudanharmaalta taivaalta vihmovan tuulen mukana. Ikkunan lasi tuntuu kylmältä, mutta kieltäytyy jäätymästä.
Niin kuin minäkin. (s. 28)

Nyt sain käsiini tämän Hopea-sarjan kolmannen osan kiitettävän pian edellisen osan ilmestymisestä, joten sarjan tapahtumat eivät olleet vielä päässeet pyyhkiytymään pois muististani. Edellinen osa, Lasinen miekka, päättyy siihen, kun Mare jää Mavenin vangiksi. Mare odottaa kurjia olosuhteita, eristämistä,kidutusta ja piinaa, ja sitä hän alkuun saakin kokea, mutta huomaa pian, ettei Maven ole suunnitellut pelkästään sellaista hänen kohdalleen. Hän on paljon ovelampi - hän tekee Maresta keulakuvansa, jonka avulla hän voi houkutella lisää uusverisiä omaan joukkoonsa. Mare joutuu noudattamaan Mavenin käsikirjoitusta, mutta hän saa myös eri vapauksia, kuten läjän Julianin kirjoittamia kirjoja viihdykkeekseen. Toisaalta hänen kykynsä tuottaa salamoita on tukahdettu hiljaisesta kivestä tehdyillä kahleilla, mikä ahdistaa Marea suuresti - hän purkaa raivoaan rikkomalla sellissään astioita.

Kuva: Pixabay
Toisaalla Purppurakaartin jäsenet suunnittelevat Hopeisten kukistamista. Cal ei oikein tiedä, mitä ajatella Maresta: onko hän kääntänyt oikeasti selkänsä Purppurakaartille? Farley on viimeisillään raskaana ja suree Shaden, lapsen isän kuolemaa. Cameron on ärsyyntynyt siitä, että muut tuntuvat kaipaavan yhä Marea joukkoihinsa. Hänestä Mare on petturi, ja häntä ärsyttää Calin ponnettomuus. Cameron on mielestäni rasittava ja turha henkilöhahmo, joka ei kirjan loppuosassa onneksi enää juuri esiinnykään. Farley taas ansaitsisi mielestäni enemmän tilaa kirjan sivuilla. Tässä osassa myös Evangeline saa puheenvuoron muutamassa luvussa, jotka tuovat hieman eri näkökulmaa tarinaan.

Minä pidän kovasti niistä osioista, jotka kertovat Maren ajasta Mavenin vankina, mutta muut näkökulmahahmot ja niiden seuraaminen ei napannut minua ollenkaan. Prinssi Maven alkaa osoittaa inhimillisyyden merkkejä, ja hetken jopa luulen, että hänen ja Maren välille voisi syntyä jotain, mutta menneisyyden haamut ja Mavenin aivopesty mieli eivät tee tuon prinssipolon kanssa ystävystymisestä helppoa. Pahuus asuu hänessä tiukasti.

Kuva: Pixabay

 Katson alas ja näen violettia ja valkoista. Paljas sähkö virtaa sormieni välissä ja sihisee ilmassa. Edestakainen liike on tuttu. Kykyni ja voimani on palannut. (s. 363)

Maren ja Calin väliset kinat tuntuvat kadonneen kuin tuhka tuuleen, kun he jälleen kohtaavat. Maren jälleennäkeminen perheensä ja lapsuudenystävänsä Kilornin kanssa ja kiihkeät kuhertelut Calin kanssa tuovat kirjan loppuun onnellisen suvannevaiheen ennen odotettavissa olevaa, eeppisiin mittoihin kasvavaa lopputaistelua Punaisten ja Hopeisten välillä: salamat sinkoilee, tulet leiskuu, muurit murtuvat ja ihmisiä kaatuu. (En ole koskaan ollut taistelukohtausten ystävä, sillä niissä yleensä tapahtuu liikaa kaikkea hässäkää kerralla.)

Ikävä kyllä hopeiset ja uusveriset eivät voi muuttaa menneisyyttään. Virheitään ei voi korjata, unohtaa tai sivuuttaa. Mutta hyvittää niitä voi. Tässä ja nyt. (s. 232)

Erehdyksellisesti olen ajatellut tämän olevan koko ajan trilogian päätösosa, ja ihmettelin hiukan töksähtävää ja toivotonta loppuratkaisua. Olin hiukan, että "TÄH!!?" Sarjaan on kuitenkin tulossa neljäs osa, War Storm, jonka arvioitu julkaisu sijoittuu vuoden 2018 toukokuulle.

Viihdyttävämpi Kuninkaan kahleet on kuitenkin kuin edellinen osa.

Arvosanani 4-

Tämä kirja on arvostelukappale, kiitos kustantajalle.

 Muissa blogeissa ja verkkojulkaisuissa:

Brush on Silk

Samantyylisiä kirjoja/sarjoja:

Outolintu-trilogia: Veronica Roth
Nälkäpeli-trilogia: Suzanne Collins
Särkynyt meri -trilogia: Joe Abercrombie
Valinta-sarja: Kiera Cass
Surunhauras, lasinterävä: Siiri Enoranta
Throne of Glass -sarja: Sarah J. Maas

7 kommenttia:

Ulla kirjoitti...

Punainen kuningatar tuntuu hyvälle sarjalle. Aluksi minun lukeminen tahmasi, mutta sitten pääsin tarinaan mukaan.

Anna L kirjoitti...

Luin tämän parissa päivässä ja olen ihan myyty!
Yksi parhaista mitä olen tässä genressä lukenut. Pääsin nopeasti sisään kirjaan enkä sitten olisi ulos halunnutkaan. Ajatukset palailivat kirjan maailmaan aina kun en lukenut,joten oli pakko ottaa kirja käteen uudestaan.

Eteni mukavaa tahtia ja juoni oli mukaansatempaava. Joitakin kliseitä oli, mutta kuka ei niitä kaipaa?
Lopun asetelma jätti janoamaan lisää ja ensimmäiseksi googletinkin seuraavan osan ilmestymisajan:D

Upea teos.
5-

Heidi P kirjoitti...

Ulla ja Anna L, mukava että tekin piditte kirjasta. Toivottavasti sarja saa pian jatkoa :)

Anonyymi kirjoitti...

millon sen kirjan pitäis ilmestyä t jenna

Heidi P kirjoitti...

Hei Jenna, minulla ei ole tietoa sarjan jatkosta. Pian alkaa ilmestyä kustantajien kevätluettelot, ja toivon kovasti näkeväni sen siellä.

T-T kirjoitti...

Hei:)

Tämä hopea-sarja on onneksi julkaistu kohtuullisen nopeaan tahtiin ja siten on kynnetkin säästynyt odottamiselta ;)
Kuninkaan kahleet luettuani olin myös äimistynyt kirjan lopusta. Olin suorastaan epäuskoisessa mielentilassa, että eihän tämä tällein voi loppua! Sain vasta eilen tietää, että seuraava kirja Kruunun kirous ilmestyisi Risingshadowin sivuston mukaan maaliskuussa 2018. Huhuh johan luut sulivat helpotuksesta :D


Heidi P kirjoitti...

Loppu on todellakin hämmentävä. Liekö tarinaan tulossa jatkoa, sillä käsittääkseni Kruunun kirous on kahden pienoisromaanin kokoelma, joissa nähdään vain hiukan eri näkökulmasta samoja tapahtumia. Tiedä häntä. En ole varma, tartunko tuohon teokseen ollenkaan.